”Norge?” Tanska kysyi ja näytti kyllästyneeltä maatessaan sairaalasängyssä, ”norgenorgenorgenorge?!”
”Mitä?” norjalainen lopulta kysyi ärtyneenä. Hän oli raahannut tuolinsa Tanskan viereltä lähemmäs ikkunaa, jotta pystyi lukemaan siinä vähäisessä valossa, jota aurinko antoi. Telkkari näytti jotain normaalia aamupäivän uusintaa, mutta ääni oli mykistetty ja huoneen muut potilaat joko lähteneet jaloittelemaan tai nukahtaneet. Tanska ei pystynyt vielä kipseiltään nousemaan ja hänellä oli liikaa energiaa nukkumiseen. Sitä paitsi paikalla oli silti norjalainen, jota häiritä!
”Minulla on tylsää”, mies vastasi.
”Tee sitten jotain”, Norja sanoi ja käänsi kirjansa sivun, ”syö pähkinöitä tai käytä päätäsi.” Tanska mietti hetken ja vilkaisi sitten pähkinäpussia, jonka Suomi oli hänelle tuonut viime vierailullaan. Ikävä kyllä se oli pöydällä ja pöytä oli Tanskan vasemmalla puolella. Hänen vasen kätensä sattui olemaan kipsissä olkapäästä ranteeseen. Pähkinöiden ottaminen saati sitten pussin avaaminen olisi haastava tehtävä. Tanskalainen vilkaisi Norjaa pyytävästi.
”Norge, auttaisitko…?” hän kysyi ja nyt norjalainen malttoi nostaa katseensa. Hän katseli hetken tanskalaista ja tämän avutonta tilaa ja huokaisi sitten noustessaan ylös.
”Miksi sinä hankkiuduit tuohon kuntoon?” hän kysyi repiessään pähkinäpussia auki. Tanska mietti hetken katsellen kipsattuja jalkojaan ja kättään sekä tippaletkua vapaassa ranteessa. Hän ei edes ymmärtänyt, miksi siihen oli tippa pitänyt laittaa, mutta ainakin lääkärit olivat jo ottaneet hänen päätään ympäröineet siteet pois. Tanska ei ollut pystynyt puhumaan kokonaiseen kahteen päivään niiden takia ja, vaikka hän valtiona parani nopeasti, kahden päivän hiljaisuus oli ollut jo lähes liikaa. Onneksi Norja oli pitänyt seuraa.
”Tuota… Sinä hakkasit minut…”, tanskalainen vastasi, ”tai se oli sitten se peikko.” Norja ei näyttänyt hätkähtävän syytöksestä lainkaan. Hän vain piti ilmeettömän katseensa ja työnsi yhden pähkinöistä toisen miehen suuhun.
”Se oli oma vikasi”, norjalainen totesi, ”tiesit, mitä tapahtuu, jos kosket Islantiin…”
”Oli se sen arvoista…”, Tanska mutisi ja korjasi sitten nopeasti nähtyään Norjan ilmeen, ”tuota… jospa pääsen kotiin pian.” Norja kohautti olkiaan ja tanskalainen ehti huokaista helpotuksesta. Hän oli ehkä kirjaimellisesti sairaalakunnossa, mutta viimeiset kahdeksan päivää hän oli saanut nauttia Norjan viehättävästä seurasta kellon ympäri. Kyllä se oli aina vaivan arvoista.
Tanska kuitenkin päätti pitää itsellään omat ajatuksensa siitä, miten Norja syötti hänelle pähkinöitä. Norjalainen tuskin arvostaisi sen tason ajatuksia ja, vaikka Tanska oli suurimmaksi osaksi nauttinut tilanteesta, alkoi sängyssä paikallaan makaaminen pitkästyttää jo.
”Norge…”, Tanska aloitti taas, kun kaikki pähkinät olivat loppuneet. Norja huokaisi, mutta suostui kuitenkin vastaamaan.
”Mitä taas?” hän kysyi, ”etkö sinä vain voisi olla viittä minuuttia hiljaa?” Tanska virnisti ja nyökkäsi.
”Tietenkin”, hän vastasi pirteänä, ”mitä saan, jos teen sen?” Norja loi häneen pitkän katseen, mutta tanskalaisen virne ei hyytynyt. Lopulta hän antoi periksi ja tuhahti.
”Saat suukon”, Norja totesi ja vilkaisi kelloaan, ”aika alkaa nyt heti, mutta en usko että pystyt siihen.” Tanska nyökkäsi ja piti huulensa yhdessä ihan varmuuden vuoksi. Norja jäi istumaan sängyn reunalle ja piti kelloa silmällä samalla kun Tanskan katse harhaili ympäri huonetta. Oli niin vaikea pysyä hiljaa, kun kaikki näytti yhtäkkiä niin mielenkiintoiselta. Olikohan Norja huomannut, että televisiossa näytettiin uusintoja? Ja seinän valkoinen väri oli kumman kellertävä yhdessä kohdasta. Tanska myös huomioi, että hänen jalkojaan kutitti, mutta hän ei pystynyt raapimaan kohtaa. Suostuisikohan Norja, jos hän kysyisi? Wou, Norja näytti suloiselta istuessaan noin, tiesiköhän hän itse sitä? Tanskan pitäisi huomauttaa…
Valtio sulki silmänsä ja yritti lopettaa ajattelemisen. Kyllä hän pystyisi olemaan viisi minuuttia hiljaa. Se ei edes ollut pitkä aika, mutta kuitenkin vasta loputtoman odottamisen jälkeen Norja viimein liikahti ja kurotti kätensä taputtaakseen tanskalaisen päälakea.
”Hieno poika”, hän kehaisi ja hetkeksi pehmeät huulet painautuivat Tanskan huulia vasten. Valtio harmitteli sitä, että hänen kumpikin kätensä olivat käyttökelvottomia juuri sillä hetkellä. Muuten hän olisi ottanut Norjan syyliinsä ja päästänyt pois vasta, kun hän olisi kyllästynyt suudelmiin eli ei milloinkaan.
”Minulla on vieläkin tylsää…”, Tanska mutisi ja Norja pyöräytti silmiään noustessaan ylös. Hän käveli takaisin ikkunan luokse ja poimi kirjansa, jonka oli sinne jättänyt.
”Jos maltat vielä olla hiljaa, voin lukea sinulle”, hän ehdotti.
”Okei!” Tanska huudahti. Hän oli ehkä ajatellut kaikkea muuta, mutta Norjan äänen kuunteleminen oli myös hyvin korkealla hänen mukavien asioiden listallaan, ”mitä sinä aiot lukea?”
”Satuja”, Norja vastasi ja selaili kirjaa hetken löytääkseen oikean kohdan, ”tanskalaisia. Pidät näistä varmasti.” Tanska hymyili ja asetteli itsensä parhaansa mukaan paremmin sängylle.
”Rakastan satuja”, hän myönsi ja jäi odottamaan, että Norja saisi aloitettua.
”Tietenkin”, norjalainen totesi, ”kaikki lapset rakastavat niitä.”
”Niin”, Tanska myönsi jälleen ja mietti vasta sitten, ”…hetkinen…” Hän ei kuitenkaan saanut sanottua asiaansa loppuun asti, kun Norja aloitti valitsemansa sadun lukemisen ja hänen rytmikäs äänensä tempaisi tanskalaisen heti mukaansa.
A/N: Pientä korvausta siitä, että lähetin Tanskan sairaalaan...
Ja viikonlopusta sen verran, että karkaan kylille joten lauantaina ei ainakaan tule luukkua. Perjantaina yritän laittaa ennen lähtöä ja sunnuntaina ehkä sitten ku tuun takaisin. Että moikka! ^^
