Aksel~

Kappas, ottipa taas aikaa saapua tänne...

Reader projekti on vielä kesken (eksyin muihoin kirjoituksiin hetkeksi...) mutta sain tehtyä valmiiksi ensimmäisen profiilin Akselista! Tämä on tosiaan ensimmäinen, sillä hahmo elää vielä mielessäni ja varmasti unohdin miljoona asiaa, mutta väsäilen sitten täydennyksiä sitä mukaan. Ainakin saatte jonkinlaisen kuvan hänestä nyt :') (tosin en vieläkään saannut omasta mielestäni selitettyä hänen ajatuksiaan tarpeeksi hyvin... anyway. Yhdistelemällä tätä ja fikkejä saatte varmasti hyvän kuvan silti)

Tässä tämä nyt on:

Nimi: Aksel Väinämöinen

Titteli (epävirallinen!): Etelä-Suomi, Punainen Suomi.

Ikä: ruumiillisesti noin 19. Todellisuudessa hän on syntynyt vuonna 1809.

Tuntomerkit: Kasvoissa yksi kapea arpi, joka alkaa vasemmasta silmäkulmasta ja päättyy aivan suupielen yläpuolelle. Kaulassa aivan henkitorven oikealla sivulla lyhyempi, mutta syvempi ja rosoreunaisempi arpi.

Asuinpaikka: Tampere tai kaupungin lähistö (ei tarkempaa tietoa.)

Ammatit: sotilas, lääkintämies, nykyisin omistaa yrityksen, mutta kukaan ei tiedä mitä hän siellä tekee. (huom. ei ainakaan maksa veroja…)

Tietoja:

Aksel syntyi sillä hetkellä, kun Suomen alueet luovutettiin Ruotsilta Venäjälle. Yksikään valtioista ei löytänyt häntä tai tiennyt hänen olemassa olostaan, joten hän eli pitäen itseään tavallisena ihmisenä kunnes hän totesi ajan kuluneen hänen ohitseen ja kaikkien hänen tuttujensa kuitenkin vanhentuessa ja kuollessa.

Hän alkoi huomata myös muita poikkeumia itsessään ja hän alkoi pakonomaisesti etsiä niille selitystä. Vuosi oli 1817 ja Tino oli tuolloin Venäjällä, joten hän ei huomannut tai tuntenut Akselin ”valtiopuolen” heräämistä. Aksel huomasi, että mitä pohjoisempaan hän kulki, sitä enemmän hän tunsi vetoa takaisin etelään ja Tampereelle, jossa hän oli syntynytkin. Hän kuitenkin jatkoi sillä hän kuvitteli olevansa noiduttu tai paholaisen riivaama ja kivun auttavan hänet vapaaksi. Saavutettuaan lähes Suomen pohjoisrajan hän kuitenkin kohtasi ensimmäisen kerran valtion henkilöitymän.

”Hetkinen… Sinä et ole Tino… Mutta sinä tunnut siltä kuin olisit yksi meistä, kuka sinä olet?”

”Minä olen Aksel. Kuka on Tino?”

Aksel ja Norja tapasivat toisensa keväällä 1834. Koska Aksel muistutti hämmentävän paljon Tinoa, erehtyi Norjakin luulemaan häntä Suomeksi. Norjalainen kuitenkin tajusi virheensä nopeasti ja sai kerrottua Akselille, ettei mikään ollut kironnut tätä. Norja oli kuitenkin luvatta ylittänyt rajan ja ajat pakottivat hänet palaamaan takaisin omalle puolelleen. Hän ei myöskään uskaltanut pyytää Akselia mukaansa, joten hän vain kehotti tätä palaamaan takaisin etelään ja etsimään Tinon. Norja myös luuli, että Aksel juuri syntyneenä valtiona edusti Ahvenanmaata, jonka hän tiesi poikkeavan vahvasti muusta Suomesta. Aksel siis palasi takaisin Etelä-Suomeen ja Norja omalle puolelleen saamatta koskaan tilaisuutta lähettää viestiä Tinolle. (jos Norja olisi tiennyt hänen olevan Etelä-Suomi, hän olisi toiminut toisin)

Aksel oli aluksi vastahakoinen etsimään miestä, jonka Norja oli sanonut muistuttavan häntä, mutta lopulta uteliaisuus voitti ja hän onnistui löytämään Tinon vuonna 1840 kun tämä oli palannut takaisin omalle maalleen. Aksel ei tahtonut näyttäytyä, mutta hän huomasi pian tuntevansa vetoa kaksoisolentoansa kohtaan, joten hän alkoi seurata Tinoa kaikkialle pysyen kuitenkin koko ajan salassa. (kuin paraskin stalkkeri… Aksel alkoi myös omaksua kaikki Tinon tavat ja kopioida tätä, mikä myöhemmin muuttui vihaksi kaikkea Tinoa kohtaan liittyvään sekä inhoksi.) Tehtävä oli helppo sillä Tino ei tapahtumien pyörteissä vieläkään havainnut tai tuntenut häntä.

Aksel oppi, että Tinon sukunimi oli Väinämöinen ja hän alkoi käyttää itsekin samaa nimeä, jotta pystyisi tarvittaessa sanomaan heidän olevan veljeksiä. Hän myös kuuli kuinka joku aina silloin tällöin kutsui Tinoa nimellä Suomi ja pikkuhiljaa hän alkoi ymmärtää. Vuoteen 1858 mennessä Aksel oli saanut tarpeeksi tietoa ja hän jätti Helsingin ja Tinon piiloutuakseen Tampereelle ja yrittääkseen löytää oman tarkoituksensa.

Hän ei siltikään halunnut puhua Tinolle.

Pari vuotta ennen itsenäisyydenjulistusta hän tajusi edustavansa suomalaisen kansan toista puolta. Hän huomasi nauttivansa siitä seurasta ja saavansa voimaa heidän sanoistaan. Hän alkoi pitää itseään Suomen todellisena äänenä ja hän alkoi tuntea vihaa Tinoa kohtaan.

1907 hän tunsi viimein oikean ajan koittaneen.

1908 Hän näyttäytyi Tinolle ensimmäisen kerran. Sisällissota oli jo alkanut, mutta toisin kuin Tino, Aksel ei koskaan esittäytynyt ”pomoilleen” hän taisteli joukon mukana ja vieraili jopa muutaman kerran Venäjällä sekä tapasi kerran Viron. Hän huomasi pitävänsä Eduardista, joka oli hyvin ystävällinen hänelle. Osittain sen takia, että hän erehtyi pitämään Akselia Tinona. Eduard ei vieläkään tiedä eroa heidän kahden välillä, mutta he kumpikin ovat hänen ystäviään.

Aksel sai ensimmäisen arpensa Tampereen valloituksessa. Hän ei tiedä täsmälleen, miten hän sen sai, hän muistaa vain taistelleensa ensin ja lopulta paenneensa viime hetkellä, jotta Tino ei saisi häntä kiinni. Muutamaa viikkoa myöhemmin hän ja Tino kuitenkin kohtasivat eikä kumpikaan välttänyt taistelua. Tino oli vahvempi ja vuosien kokemus oli auttanut häntä sisällissodan lävitse toisin kuin Akselia, jolle sota oli ensimmäinen ja joka oli jo hävinnyt tärkeimmän kamppailunsa Tampereen myötä. Tino painoi hänet maahan ja aikoi alun perin katkaista hänen kaulansa, siitä toinen arpi, mutta Tino tajusi viime hetkellä olevansa tappamassa omaa osaansa eikä hän kyennyt siihen. Aksel oli muutenkin puolikuollut ja nujerrettu, joten Tino antoi hänen mennä tai halutessaan pysyä hänen mukanaan. Aksel juoksi metsään ja muutamaa päivää myöhemmin punaisten joukot antautuivat.

Aksel ei palannut ennen kuin talvisota oli alkanut. Hän oli saanut osan voimistaan takaisin, muttei ollut läheskään niin hyvässä kunnossa kuin Tino. Hän oli myös seurannut tilannetta etäältä ja huomannut ettei Venäjä lupauksistaan huolimatta ollutkaan hänen liittolaisensa. Aksel ei vieläkään uskonut Tinon pystyvän edustamaan koko Suomea, mutta hän ei myöskään uskonut uuden sisällissodan ratkaisevan mitään. Hän siis liittoutui Tinon kanssa ja luovutti kaikki omat oikeutensa hänelle.    

Tino luuli Akselin kadonneen tai lakanneen olemasta sillä hetkellä, mutta mies oli silti maisemissa. Piti vain matalaa profiilia tapojensa mukaan. Aivan ensimmäiseksi hän järjesti omatoimisen tiedusteluretken Neuvostoliiton puolelle nähdäkseen, kuinka pitkälle Venäjä oli mennyt valehdellessaan hänelle (Venäjä tietää Akselin ja Tinon eron, vaikka nykyisin hänkin luulee Akselin kuolleen.) Palattuaan takaisin hän liittyi joukkoihin Suomen puolella (tämä osa hänen elämästään jääköön vielä salaisuudeksi, mutta hän onnistui pelastamaan Tinon kahdesti, ilman että Tino itse tiesi, ja selviämään vielä itsekin hengissä)

Sotien jälkeen Tino yritti löytää Akselin, muttei koskaan onnistunut. Lopulta hän antoi periksi ja piti hautajaiset hänelle. Samaan aikaan toisaalla Aksel oli päättänyt aloittaa elämänsä uudelleen ja opetella olemaan ihminen. Hän kiersi ympäriinsä niin paljon kuin pystyi eikä asettunut aloilleen vuosikymmeniin. Vasta myöhemmin hän hankki kodin Tampereelta ja elättää itsensä tehden milloin mitäkin.

Tino tapasi Akselin uudelleen vuonna 2011 Itsenäisyyspäivänä. Hän ei tiedä, mitä mies puuhasi koko tämän ajan eikä Akselilla ole mitään aikeita kertoa hänelle. (eikä minulla ole mitään aikeita kertoa teille~ t, Vyra… Ei Aksel kuitenkaan tehnyt mitään mielenkiintoista :p)

Tinoon verrattuna Aksel on nuorempi eikä hänellä ole lainkaan sitä kokemusta, joka Tinolla on Ruotsin vallan ja vanhemmilta ajoilta. Hän on kuitenkin huomattavasti ”äkäisempi” persoonsa, joskin hän rauhoittui hieman sotien jälkeen. Hän on paljon herkempi vastaamaan voimalla, jos joku yrittää käydä häntä vastaan ja hän suuttuu nopeammin sekä herkemmin (ei ihan kuitenkaan Romano-tavalla. Aksel on sen verran sarkastinen persoona, että häntä pitää oikeasti ärsyttää ensin). Hän on enemmän syrjäänvetäytyvä ja hän viihtyy suurimmaksi osaksi itsekseen. Hän ei suostu puhumaan tai opettelemaan ruotsia. Hänellä on tapana kutsua kaikkia (varsinkin Tinoa!) ”kultasekseen” ja hän vitsailee usein, tosin hänen huumorinsa on hiukan kieroa eikä kukaan osaa koskaan sanoa, milloin kyseessä oli vitsi. Hän kiroilee suuttuessaan ja polttaa tupakkaa (, minkä hän opetteli alun perin vain siksi, ettei Tino polttanut) Akselilla on myös periaate olla maksamatta minkään sortin veroja ja hänellä ei ole enää henkilöllisyystodistusta (siten hän ei myöskään voi ajaa autoa, matkustaa Suomen ulkopuolelle tai tehdä paria muuta juttua laillisesti. Hänelle se on kuitenkin ykshailee ja hän on ollut erittäin ahkera romuttamaan autoja.)

Aksel ei ole Tinon ”pimeä puoli”, hän on vain sarkastisempi, pessimistisempi ja (omasta mielestään) vapaampi. Huolimatta siitä, että hän ehdottaa Tinolle välillä kaiken aseman antamista hänelle, hänellä ei ole oikeasti enää mitään halua olla Suomi. Hän on täysin onnellinen tehdessään, mitä lystää.

Aksel rakastaa väittelemistä.

Muista valtioista vain Norja, Tanska ja Venäjä tietävät Akselin olemassaolosta. Norja, koska hän tapasi hänet ensimmäisenä (vuosia myöhemmin hänellekin selvisi, mitä Aksel oikeasti oli) Tanskan kohdalla paljastuminen oli vahinko. Hän näki Tinon ja Akselin samaan aikaan ja osasi yhdistellä asioita mielessään. Venäjä tietää Akselin, koska hän itse ilmoittautui Venäjälle käytyään siellä ensimmäisen kerran. Venäjä luulee Akselin kuolleen. Tanskaa ei kiinnosta pätkääkään, onko täällä kaksi vai yksi Tino (hän kutsui Akselia Tino Kakkoseksi, mikä saa kummankin suuttumaan…) Norja on neutraalia tässä asiassa.

Viro on tavannut Akselin monesti, mutta hän ei tiedä erosta tämän ja Tinon välillä. Ruotsi on myös pari kertaa (erehdyksessä) tavannut Akselin, muttei hänelle ole koskaan selvinnyt totuutta.  

Kuten sanoin, lisää tietoja tulee kunhan keksin niitä ^^' ja jotkin kohdat saattavat myös muuttua...

Loppuun vielä listaus paikoista, joista voitte löytää Akselin:

Fikit:
http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27715.msg559445#msg559445 (k-13, Itsenäisyyspäivän fikki eli ensimmäinen Akselin kunnon esiintyminen)
http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=28615.msg580748#msg580748 (Aksel joulukalenterissa)
http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=28127.msg566915#msg566915 (Tinon ja Akselin songfikki)
http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23232.msg560310#msg560310 (Aksel raapaleissa)

Pätkät:
http://vyranfikki.blogspot.com/2011/08/punainen-suomi-ja-valkoinen-suomi-jt.html (ensimmäinen kirjoitus Akselista)

http://pahaajatus.blogspot.com/2011/12/aanista-vol-4.html (headcanon, jossa Aksel mainittu~)

Kahdeskymmenestoinen joulukuuta~

”Ei tuota”, Tino kielsi lyhyesti, ”se on aivan liian pieni ja tuo latva on vino.” Ruotsi alkoi tottelevaisesti katsella muita kuusia, mutta suomalainen oli jo löytänyt suosikkinsa ja tarpoi kovaa vauhtia sitä kohti. He olivat keskellä metsää, sillä perinteiden vuoksi he hakivat joulukuusen aina kahdestaan, mutta he eivät myöskään olleet onnistuneet toistaiseksi löytämään sellaista, joka kelpaisi kummallekin. Kuten joka vuosi, Suomi ja Ruotsi päätyivät viettämään koko päivänvalon etsien kuusta ja he kulkivat yhä syvemmälle metsään. Tosin he eivät olleet siitä kovin huolissaan. Kaikki muutaman kilometrin säteellä oli Tinon maata, joten eksymisestä ei ollut pelkoa.  

”Liian harva”, ruotsalainen mutisi ja osoitti kolmatta kuusta vielä hiukan kauempana, ”tuo on parempi.” Tino seurasi hänen katsettaan, mutta hyväksynnän sijaan hän tuhahti.

”Siinähän on ruskeita neulasia! Ne tipahtavat pois ennen kuin ehdimme edes kotiin asti”, hän totesi ja he kumpikin jatkoivat hiljaa sen oikean etsimistä. Lunta ei onneksi ollut paljon, joten kulkeminen oli helppoa eikä kylmäkään juuri pelottanut. Ainoa huoli oli, että aurinko alkaisi laskea ennen kuin kuusi olisi löydetty, mutta onneksi muutaman minuutin kuluttua suomalainen iski silmänsä täydelliseen yksilöön. Se oli juuri sellainen, jonka nähdessään hän tiesi että se tulisi koristamaan hänen olohuonettaan. Suomi viittoi Ruotsin luokseen ja osoitti valitsemaansa puuta leveästi hymyillen. Ruotsalainen tarkasteli sitä hetken harkiten, mutta nyökkäsi sitten.

”Se kelpaa”, hän mutisi vaikka Tino olikin jo siepannut pienen kirveen häneltä ja lähtenyt kaatamaan puutaan. Juuri kun suomalainen oli kumartumassa alas, lumipallo tömähti vasten hänen niskaansa ja hän värähti kun kylmä lumi kosketti hänen paljasta ihoaan.

”Ruotsi…”, hän sanoi vilkaistessaan toista valtiota kohti, ”älä viitsi nyt. Minulla on puu kaadettavana.” Ruotsalaisen ilme oli häkeltynyt ja hän katsoi hitaasti ympärilleen.

”En se ollut minä…”, hän viimein mutisi ja Tino kohotti toista kulmaansa.

”Me olemme keskellä metsää, mistä se lumipallo sitten tuli?” hän kysyi ja hänen yllätyksekseen Ruotsi kohautti olkiaan.

”Tonttu?” hän ehdotti ja Tinoa alkoi tosiaan miettiä, mitä ihmettä Ruotsi oli juonut. Yleensä ruotsalainen suhtautui vakavasti asioihin, mutta Suomi päätti antaa asian olla ja hän kumartui taas alas päästäkseen katkaisemaan kuusen aivan juuresta. Hän sai lyötyä pari lyöntiä, kun toinen lumipallo osui hänen selkäänsä.

”Ruotsi! Mitä ihm…”, Tino aloitti, mutta keskeytti nähdessään miehen ilmeen. Ruotsi oli täysin häkeltynyt ja hän näytti epätoivoiselta ja syylliseltä samaan aikaan yrittäessään nähdä ympärille, jos jossain olisikin joku kolmas ihminen piilossa. Kaikesta vakavuudesta huolimatta tilanne näytti huvittavalta ja Suomi yritti estää itseään hymyilemästä liian leveästi.

”Minä…”, Ruotsi aloitti, mutta sillä hetkellä jostain sivummalta puun takaa lensi lumipallo, joka osui täsmällisesti ruotsalaismiehen olkapäähän. Hän perääntyi muutaman askeleen ja ennen kuin Tino tai hän itse ehti sanoa mitään, sivummalta lensi uusi ammus osuen suoraan Ruotsin ylläpuolella olevan kuusen oksille. Koska oksat sattuivat pitelemään täyttä lumikuormaa, löysi ruotsalainen itsensä maasta istumasta ja yltä päältä kylmän lumen peitossa.

Tino ehti kuulla hiljaisen naurahduksen, joka oli tarpeeksi kertomaan kuka oli liittynyt kolmantena pyöränä heidän kuusenhakureissulleen. Suomalainen otti vauhtia ja syöksyi puiden taakse, mutta Aksel oli ottanut jo jalat alleen.

”Aksel!” Tino huusi, mutta mies pysähtyi vain sen verran että sai vilkutettua hänelle.

”Moi moi, kultaseni!” hän vastasi ja katosi sitten metsikköön nauraen silti koko ajan. Tino katsoi hänen peräänsä ja pudisti sitten päätään kuitenkin hymyillen samalla. Hänen kaksoisolennollaan tuntui riittävän outoja luonteenpiirteitä vaikka muille jakaa.

”Se oli tonttu”, Tino totesi palatessaan takaisin. Ruotsi oli jo päässyt ylös maasta, mutta hän näytti varovaiselta ja hänellä oli kumma ilme kasvoillaan. Yhdistettynä lumiseen yllätyshyökkäykseen ja heidän kuusen hakemiseensa se näytti suoraan sanottuna vain huvittavalta. Tino nauroi hiljaa auttaessaan Ruotsi pudistelemaan lunta vaatteistaan ja hiuksiltaan.

”Minä luulin, että emme ole Norjassa…”, Ruotsi mutisi ja Tino hymähti hiljaa. Hän ei välittänyt esitellä Akselia maailmalle, joten jos ruotsalainen nielisi tonttu-selityksen, se olisi vain hyvä.

”Norja ei ole ainut, jolla on outoja seuralaisia”, suomalainen totesi hyväntuulisesti ja Ruotsi loi häneen jälleen kumman katseen. Suomi yritti vain hymyillä uskottavasti ja hän kurottautui hetkeksi varpailleen saadakseen painettua omat huulensa ruotsalaisen aavistuksen kylmettyneitä huulia vasten. Suudelma tuntui vievän Ruotsin ajatukset jonnekin aivan muualle ja hetki piteni hieman enemmän kuin Tino oli tarkoittanut. Lopulta hänen oli lopettava ihan vain sen takia, että kuusi ei kaatanut itse itseään.

****

”Hei, kultaseni”, Aksel aloitti. Hän oli ilmestynyt Tinon asunnolle noin puolituntia sen jälkeen kun Ruotsi oli lähtenyt takaisin kotiinsa tullakseen takaisin joulupäiväksi muiden Pohjoismaiden kanssa. Tinolla oli vahva epäilys, että Aksel oli odottanut ulkopuolella. Senkin vuoksi, että mies oli nähtävästi päättänyt juoda kaiken kahvin talosta.

”Niin?” Tino kysyi, ”ja mikä se lumipallo juttu oli olevinaan? Nyt Ruotsi luulee, että suomalaiset metsät vilisevät tonttuja.” Aksel pyöräytti silmiään ja kulautti jälleen yhden kupillisen kahvia kurkkuunsa.

”Se oli hauskaa”, hän selitti, ”näitkö sen ilmeen? Hah ha!” Tino yritti, mutta hän ei saanut pidettyä ilmettään kurissa enää vaan hän päätyi nauramaan hetken yhtä aikaa Akselin kanssa.

”Oli se…”, Tino mumisi, kun hän sai viimein itsensä taas hallintaan, ”mitä muuten olit sanomassa ensin?” Aksel mietti hetken ja sitten hän napsautti sormiaan.

”Sinun pitää lopettaa hänen suutelemisensa, kultaseni”, hän sanoi ja jatkoi, kun Tino katsoi häntä kysyvästi, ”Oikeasti! Tai sitten varoitat minua ennen kuin hän tulee tänne… Minusta ei muutenkaan ole hauskaa olla sinä, mutta suuteleminen on jo liikaa.” Tino tuijotti häntä hetken.

”Ruotsi… Suuteli sinua?” hän kysyi hitaasti ja Aksel nyökkäsi näyttäen hyvin harmistuneelta.

”Eilen, kun hän tuli ja luuli minua sinuksi”, hän mutisi vastaukseksi, ”lopeta tuo nauraminen!” Tino melkein makasi pöydän päällä yrittäen saada jälleen kerran nauruaan kuriin. Tällä kertaa se olikin huomattavasti vaikeampaa.

”Se tämänpäiväinen oli siis kostoa”, Tino totesi rauhoituttuaan hieman, ”mitä sinä sitten teit? Ja miten sinä edes törmäsit häneen?!” Aksel loi häneen hiukan äkäisen katseen ja selvästi toivoi, että ei olisi edes maininnut asiasta.

”Sanotaan vaikka, että olin liian kiireinen tarkkaillakseni sinua kultaseni, että olisin huomannut hänet”, mies lopulta mutisi hyvin nopeasti, ”ja, jos sinua oikeasti kiinnostaa, minä huusin hänelle ja sanoin että hänen pitäisi hankkia uudet lasit jos hän ei edes erota kahta suomalaista toisistaan.”

”Ruotsi-parka…”, Tino mumisi jostain nauramisensa lomasta.

”Hei! Minä olin uhri!” Aksel huudahti, mutta Tino vain huitoi kättään vastaukseksi pystymättä enää sanomaan mitään.  

A/N: Tässä on jotain, mikä ei iskenyt muhun... Aivan kuin jokin tyylissä ei ihan istunut. No, anyway, koska kalenterissa pitää olla SuFiniä enkä tahtonut jättää Akselia ulkopuolelle... Tota... Te luitte sen just ^^'''
En ehtinyt eilen kirjottaa, joten leikitään että se on kahdeskymmenes toinen nyt.

Aksel stalkkeroi Tinoa, yeah~

Kolmastoista joulukuuta~

// Tämä on outo. Ei kannata lukea.

"Hollanti?" kutsuin, mutta en kääntänyt katsettani tietokoneennäytöstä. Olin oikeastaan tylsistynyt ja olisin tahtonut lähteä lenkille, mutta olin luvannut kirjoittaa tämän juuri tänään. Perhanan Sipi, miksi hän on niin hyvä suostuttelemaan?

"Hollanti...?" kysyn uudelleen, kun ensimmäiseen kutsuun ei vastattu ja käännän viimein katseeni. En näe ketään ja vain tuoreet tulppaanit ja pöydällä lojuvat postikortit kertoivat, että joku hollantilainen edes oli paikalla. Amsterdam, Haag, Utrecht, Rotterdam... Kauniita kortteja kaikista kaupungeista, joissa halusin joskus vierailla.

Mutten alkanut nyt katsella kortteja sen enempää. Nousin ylös paikaltani ja kävelin lyhyen matkan olohuoneen puolelle. Nojasin sohvan selkänojan ylitse ja odotin hetken, että pystyhiuksinen mies huomaisi minut. Hollantilaiseksi hän oli yllättävän kiinnostunut suomenkielisistä lehdistä. Tosin hän oli jumahtanut jalkapallo tuloksiin, joten se kai selitti kaiken.

"Mitä?" hän kysyi viimein kun sain huomion.

"Tarvitsen apua", sanoin suoraan ja hän huokaisi hiljaa. Joskus mietin, miksi hän silti jaksaa luuhata kodissani ja seurata minua joka paikkaan. Kai hänelläkin oli töitä? Maa hoidettavanaan tai jotain?

"Minä toin sinulle jo tulppaaneja...", hän puolustautui muttei yrittänyt karata paikalta. Kunhan vain katsoi ylös minua kohti, "ja postisi."

"Jep, kiitos paljon", vastasin ja aloin puolihuolimattomasti hypistellä hänen sanomalehteään toisella kädelläni, "mutta tarvitsen kirjoitusapua. En keksi luukkua tälle päivälle." Hän nappasi käteni ennen kuin ehdin rypistellä paperia sen enempää ja näytti olevan erittäin kiinnostunut sormistani ja kynsieni jo lohkeileesta kynsilakasta. Ehkä voisin seuraavalla kerralla maalata niihin pienet Hollannin liput hänen mielikseen.

"Etkö voisi kysyä joltakulta niistä hulluista?" mies kysyi, mutta pudistin päätäni.

"Ystäviltänikö? Kysyin jo", vastasin hiukan välttelevästi, "Sipillä oli idea... mutta tarvitsen silti apua." Hän huokaisi taas. Luultavasti siksi, että nimi oli hänellekin tuttu.

"Kunhan et parita minua kenellekään idiootille...", hän mutisi hiukan synkästi enkä voinut muuta kuin naurahtaa sille. Nykäisin käteni hänen ottestaan ja taputin hänen hiuksiaan nopeasti.

"En tietenkään, Hollanti", vastasin hymyilleen, "tosin en siltikään ole varma, pidätkö ideasta. Voit heittää minua puukengällä sitten myöhemmin, okay?" Hän katsoi minua kysyvästi, mutta harkitsi hetken ennen kuin vastasi.

"Miksi sinä tarvitset apua, jos sinulla on jo id...", hän aloitti, mutta puhe katkesi kun kumarruin lähemmäs ja painoin huuleni pieneksi hetkeksi hänen huuliaan vasten. Sitten peräännyin nopeasti mahdollisen puukenkäkoston varalta ja ryntäsin koneelleni.

Odotettua puukenkää ei kuulunut, mutta Hollanti nousi ylös sohvalta ja käveli taakseni lukemaan tekstiä, jota kirjoitin. Olin jo tottunut siihen, että hän luki kaiken olkapääni ylitse, mutta tällä kertaa tunsin punastuvani ja ihan syystä.

"Hölmö", hän totesi oudon lempeällä sävyllä ja napautti puukengällä päälakeani, "menen tupakalle, moi."

"Moikka", vastasin ja tajusin vasta hänen mentyä, että yleensä hän tervehti ja hyvästeli aina hollanniksi, "Hollanti! kutsuitko sinä juuri min... Olkoon. Kysyn myöhemmin."

**********

"Postia? Saanko minä postia!" Sipi kysyi, kun joku vaivautui kertomaan asiasta hänelle, "missä se on?" Italia kallisti päätään ja mietit hetken, minne hän oli paketin jättänyt... Ai niin! Ulos oven ulkopuolelle.

Sipi huomautti italialaista siitä, ettei postin jättäminen ulos ollut kovin järkevää. Ei varsinkaan, jos sattuisi satamaan ja jos se posti myös unohdettaisiin samalla sinne, mutta Italia ei kuunnellut enää joten Sipi tyytyi vain hakemaan postinsa ulkoa.

Paljastui, ettei hän ollutkaan saannut vain kirjettä tai korttia vaan kokonaisen paketin, joka vielä tuntui oudon painavalta. Se oli liian painava että sitä olisi ollut mukava heiluttaa, jotta sisältö olisi ehkä paljastunut etukäteen, joten Sipi tyytyi vain aukaisemaan paketin.

"Perunoita!" hän hihkaisi kun sai kääreen avattua, "joku lähetti minulle perunoita... Perunoita!"

"Perunoita?" Italia, joka heilui lähistöllä, kysyi ja hiippaili lähemmäs.

"Jep, perunoita", Sipi vastasi ja kumosi koko paketin sisällön pöydälle, "odotas... Tämä tarkoittaa, että minä olin oikeassa~!" Italia näytti hämmentyneeltä ja hän oli muutenkin tipahtanut kärryiltä jo ajat sitten.

"Missä olit oikeassa, Si-neiti?" hän lopulta kysyi, mutta suomalainen vain heilautti kättään.

"Ei se ole tärkeää", hän vastasi, "paljon tärkeämpää on... Pystytkö tekemään näistä jotain, Ita?" Italia katsoi vuorotellen Sipiä ja vuorotellen perunakekoa ja sitten hän nyökkäsi hitaasti.

"Joo, perunapastaa!" hän ilmoitti iloisena. Sipi mietti hetken, mitä ihmettä perunapasta olisi, mutta sitten hän päätyi siihen tulokseen ettei hänen tarvinnut sitä miettiä.

"Hyvä, sillä mennään sitten", hän totesi.

"Soitan Saksalle, että hän voi tulla syömään myös", Italia sanoi pirteänä ja katosi johonkin. Sipi katseli saamiaan perunoita hetken ja sitten hän alkoi nauraa ääneen.


A/N: Hah! Minulla ei ollut yhtään mitään ideaa tähän ja Sipi sanoi VyraHollanti... Jeah... Tota... Minä pidän Alankomaista ^^''' (ei tartte pelätä mielenterveyteni vuoksi... tää luukku oli vitsi ;) Enkä näköjään osaa kirjoittaa omaa luonnettani... huoh. Antaa olla...

Sellaista tällä kertaa. Huomenna toivottavasti jotain järkevämpää. Tämän loppu oli lähinnä Sipille... Lupasin hänelle joskus perunoita, jos hän olisi oikeassa. Ole hyvä~

Punainen Suomi ja Valkoinen Suomi, Jt

Tämä on Jatkotapaamiseen ^^ Saanen esitellä oman pienen oc:eeni: Etelä-Suomi!
Hän syntyi jo silloin kun Suomi joutui Venäjälle, mutta Suomen pohjois ja etelä osat alkoivat kehittyä eri tahtiin. Etelä-Suomesta tuli kehittyneempi ja enemmän "venäläinen", mutta Pohjois-Suomi pysyi sellaisena kuin oli aiemmin ollut. Tino ei huomannut tätä ennen kuin Etelä-Suomi itse tuli puhumaan hänelle ja Tino oli kuitenkin se "virallinen" Suomi.

Etelä-Suomi on muuten kuin Tino, mutta hänen luonteensa on kylmempi eikä hän osaa kaikkea, mitä Tino osaa, sillä hän on paljon nuorempi ja hän vihaa Ruotsia siksi, että hänen mielestään Ruotsi petti Suomen. Hän myös tahtoo olla virallinen ja ainoa Suomi, koska hän uskoo että Tino on liian heikko ollakseen sitä. Hän ei siis vihaa Tinoa, hän vain ei usko häneen.

Sisällissodan päätyttyä Tinolla oli mahdollisuus tappaa Etelä-Suomi ja siten olla ainoa Suomen henkilöitymä, mutta hän ei pystynyt tekemään sitä. Tosin Talvisodan alettua Etelä-Suomi ilmestyi taas ja ilmoitti tahtovansa olla sittenkin osa Tinoa. Hän oli huomannut, ettei Venäjä ollut sittenkään hänen puolellaan eikä hän edelleenkään uskonut Tinon pärjäävän yksin. He siis yhdistyivät, Etelä-Suomi katosi ja Tino oli sen jälkeen ainoa Suomi. Tosin hänessä on jäljellä myös jotain, mitä tuli Etelä-Suomelta, mutta he ovat tasapainossa keskenään.

Ja sit pieni pätkä, näitä tulee lisää myöhemmin:

Tino ei tiennyt enää, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän oli yrittänyt kaikkensa päästäkseen tunteestaan eroon, mutta silti hän ei pystynyt rauhoittumaan. Aivan kuin joku olisi paikalla ja katselisi häntä, vaikka hän hyvin tiesi, että talo oli täysin tyhjä. Hän oli itsenäinen nyt eikä täällä ollut ketään, mutta silti suomalainen käveli levottomana vielä kerran talonsa läpi ja yritti uskotella itselleen ettei mikään ollut vialla.

Hän oli työntänyt puukon housujensa vyötärönauhan alle. Ei siksi, että hän olisi tuntenut itsensä uhatuksi vaan siksi, että… Hän tunsi tarvitsevansa sitä. Tuttu puinen kahva hänen kättään vasten lohdutti kummasti mieltä, vaikka mikään muu ei ollut sitä tehnyt.

Yhä epäluuloisena Tino käveli lopulta takaisin olohuoneeseen mennäkseen istumaan nojatuoliin ja kuulostelemaan jos jotain liikkuisi talossa hänen lisäkseen. Mies oli ohittamassa seinällä riippuvan peilin, mutta nopeasti silmäkulmasta erotettu vilahdus sai hänet pysähtymään. Hana Tamago se ei voinut olla sillä koira oli jäänyt Ruotsin luokse silloin kauan sitten eikä Tino ollut vielä ehtinyt hakea häntä kotiin, joten hän käänsi katseensa hitaasti peiliä kohden.

Vieraat silmät vastasivat hänen katseeseensa ja suu kääntyi pieneen hymyyn. Tino pyörähti ympäri ja kiskaisi tottuneella liikkeellä puukkonsa esiin. Sen himmeän metallinen terä hohti hiukan valossa, mutta vieras mies ei näyttänyt välittävän siitä.

”Kuka sinä olet?” Tino kysyi, ”vastaa, perkele!” Toinen mies astahti huolettomasti askeleen lähemmäs ja hymyili yhä.

”Luulisi sinun minut tuntevan”, hän vastasi laiskalla äänellä ja kumartui lähemmäs välittämättä puukosta edessään, ”olen Suomi.” Tino hätkähti sekä sanoja että ääntä, joka tuntui oudon tutulta. Aivan kuin hän olisi kuullut sen ennenkin, muttei koskaan näin selkeästi. Mies sai kuitenkin ryhdistäydyttyä ja hänen kätensä puristi puukon kahvaa vieläkin tiukemmin.

”Minä olen Suomi”, hän vastasi päättäväisesti, ”kuka sitten oletkin, sinua ei voi olla olemassa. Minä…”

”Mieti uudestaan”, toinen mies keskeytti ja katsoi häntä silmillä, jotka nekin näyttivät yllättävän tutulta. Tino vaikeni hetkeksi ja hän vain tuijotti yrittäen pysäyttää ajatuksensa. Miehen ääni oli tuttu, samoin silmät ja myös jokin hänen tavassaan katsoa häntä muistutti Tinoa jostain. Mutta ei tämä tunkeilija voinut olla Suomi! Tino oli Suomi, hän tunsi jokaisen osan. Lapin lähes puuttomat alueet ja tunturit, Kainuun korvet ja Pohjanmaan lakeudet, rajaseudut ja…

…ja?

”Etelä-Suomi”, Tino lähes kuiskasi ja hänen verensä jäätyi, ”ei… Ei voi olla…”

”Kyllä vain on”, Etelä-Suomi vastasi hänelle, ”ja minusta tulee vielä koko Suomi, joten varaudu katoamaan kultapieni.”

//
Jollain tapaa haluaisin hänelle tuollaisen luonteen. Vahvan, mutta nuoren joka ajattelee että yksin hän pystyy selviytymään. Ei kuitenkaan liian julma, sillä sitä hän ei ole. Hän on vaan jollain tapaa ajattelematon tai jotain ^^''