Tervetuloa~

Tervetuloa~

Kuka tahansa sitten oletkin. Toivottavasti viihdyt ja nautit kaikesta pienestä, jota väkerrän silloin tällöin.

Kiitos~

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kadonneet fikit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kadonneet fikit. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Tankar - valmistumaton songfikki

Lyhyt pätkä jostain, mistä piti tulla songfikki... Tarkoitus oli opettaa Islanti tanssimaan ja ajanjakso olisi ollut jossain Kalmarin unionin tienoilla tai vaihtoehtoisesti nykyhetki ripauksella vanhan muistelua. En oikein ehtinyt koskaan miettiä tarpeeksi pitkälle. ^^''
Kappale olisi ollut Nannen Tankar, jonka sanat on tuossa lopussa. Se on sellainen kappale, joka on aivan loistava soidessaan taustalla.


”Miksi?” Islanti kysyi niin vahvalla äänellä kuin vain kykeni ja yritti parhaansa mukaan kätkeä siihen pikkuhiljaa hiipivän ja kasvavan epätoivon, ”tämä on aivan turhaa. En edes tahdo oppia tätä.” Huolimatta veljensä ilmeestä tai tämän loputtomista vastusteluista Norja vain kohautti olkiaan. Jotenkin kylmäilmeinen valtio onnistui viestittämään olemuksellaan pelkkää tyyneyttä ja jopa välinpitämättömyyttä, vaikka olikin ollut juuri se joka Islannin oli oppitunnille raahannut. Suomi sentään hymyili pahoittelevasti aina yhtä vakavan Ruotsin viereltä, mutta Tanska nauroi. Jostain syystä kukaan ei ollut yllättynyt siitä.

”Jokaisen kunnon herrasmiehen täytyy osata tanssia”, tanskalainen sanoi silmäänsä iskien, ”miten muuten muka hurmaat itsellesi neidon juhlista ja…”

”En minä tahdo mitään neitoja”, Islanti vastusti, ”enkä tahdo tanssia… Ja kaikkein viimeiseksi tahdon osallistua yhteenkään juhlaan!” Pahaksi onneksi Islannin tanssitunneista oli tullut pakkomielle muille neljälle…. tai no, kolmelle Pohjoismaalle. Ruotsi oli ainut joka jätti nuoren hopeahiuksisen valtion rauhaan siinä asiassa, mutta Suomi oli sitten innoissaan hänenkin edestään.

”Paha juttu pikku-Iselle”, Tanska naurahti ja kurottautui taputtamaan nuoremman valtion hiuksia, ”sillä minä käsken sinun osallistua… Että alahan opettelemaan.” Islanti väisti kosketusta ja loi vanhempaan mieheen tuiman ilmeen. Tanska oli kuitenkin ehtinyt tottua sellaiseen jo vietettyään niin paljon aikaa Norjan kanssa.

”En…”, Islanti yritti vielä, mutta tällä kertaa hänet keskeytti Norja. Sanomatta sanaakaan mies vain asteli hänen luokseen ja asetti toisen kätensä Islannin kädelle ja toisen hänen kyljelleen. Juuri niin kuin he olivat edellisillä tunneilla opetelleet. Mutta tällä kertaa Islanti ei aikonut antaa muiden pyörittää häntä. Hän oli saanut jo aivan tarpeekseen haparoivista askeleistaan kahden edellisen tunnin aikana eikä hän uskonut Norjankaan erityisemmin nauttivan ruhjoutuneista varpaista. Islanti ravisti veljensä käden pois ja astui kauemmas.

”Uskokaa jo ja jättäkää minut rauhaan”, Islanti mutisi äkäisesti ja kietoi käsivartensa puuskaan rinnalleen, ”miksi te edes kiusaatte minua? Miksette Finn…”

”Hän osaa tämän jo”, Norja vastasi ja näytti sitten miettivän hetken jotain, ”Tino, tahtoisitko?” Kahden valtion välillä näytti käyvän nopea sanaton keskustelu ja sitten suomalainen nyökkäsi hymyilleen ja hypähti alas ikkunatasolta, jolla oli istunut. Ja yllätti Islannin. 

”Saanko luvan?” sinisilmäinen valtio kysyi ja kumarsi kevyesti ojentaen kätensä Islannille edessään. Hopeahiuksinen valtio tuijotti häntä pitkään. Mikseivät muut vain voineet lopettaa hänen kiusaamistaan? Suomikin oli pukeutunut kauniiseen sinisävyiseen pukuun ja takin hopeiset napit kiilsivät. Ja ihan vain siksi, että muut olivat päättäneet tehdä Islannin vihaamista tanssitunneista vieläkin vihattavampi järjestämällä ne oikeassa tanssisalissa ja pynttäämällä kaiken viimeisen päälle.

”Vain yksi tanssi”, Suomi sanoi hymyillen ja tarttui sitten nuoremman käteen, ”tällä kertaa varmasti opit kaiken.” Islanti oli jo sanomassa jotain erittäin tylyä, mutta silloin Norja aloitti soittamisen. Värisevä viulun sointi tuntui lävistävän tilan ympärillä ja Tino otti ensimmäisen askeleen tönäisten varoen myös Islannin liikkeille.

”Oikeasti…. Minä en tahdo!” nuorin valtioista vastusteli.
 (Ja sitten Islanti olisi tanssinut vuorotellen kaikkien kanssa kunnes olisi tullut Norjan vuoro ja keijut olisivat auttaneet. Ja jotain ihan kummaa olisi tapahtunut jne jne...)

Det är mörkt och nattens ljus
Sprider sig tyst i vårat hus
Tankar surrar runt i mig
Vet att jag måste lämnä dig

Ingenting är riktigt fel
Trots det så känns som jag kvävs
Skäms att tanken finns i mig
Jag vill ju inte såra dig

Längtar att lämna det vi har
För något oförutsägbart
Hur kan jag få dig att förstå
Känns som att gå på krossat glas

Vill dig inte något ont
Så att berätta lär bli tungt
Tankar surrar runt i mig
Vet att jag måste lämna dig

Det är mörkt och nattens ljus
Sänker sig tyst i vårat hus

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Puuttuvat raapaleet

Raapaleita, joita ei ole koskaan erinäisistä syistä julkaistu. Tai osa ehkä on, jos olen mennyt sekaisin laskuissani, mutta luultavasti ei... No, nauttikaa uusinnoista, jos olin väärässä :')
Nämä on kirjoitettu joskus toissa kesänä. En ole varma tarkasta ajoituksesta. Ensimmäinen on vanhempi, jostain reippaan vuoden takaa kuitenkin. En laita näihin selityksiä tai korjaa siitä, millaiseksi olen nämä jättänyt, joten varatukaa outoihin kirjoitusmuotoihin >.<

 
Raapale 25: Lunta Roomassa

Romano potki häikäisevän valkoista puuterilunta kengällään ja katseli edessään kohoavaa colosseumia aivan kuin kaikki olisi sen valtavan rakennelman vika. Italiassa ei pitänyt olla lunta ja se, että sitä oli, ärsytti Romanoa suuresti. Aivan kuin tämä kaikki olisi ollut vakava henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan. Jos, Romano olisi saanut itse päättää, hän olisi pysytellyt koko päivän kotona ja sulkenut kaikki verhot ettei ärsyttävä lumi näkyisi. Mutta hänen idiootti veljensä oli lähtenyt johonkin ja lopulta Romanon piti lähteä etsimään häntä.

”Se typerys on tietenkin taas karannut sen ärsyttävän perunapään luo”, Romano jupisi itsekseen jatkaessaan matkaansa.

”Veli!” kuului huuto jostain. Romano ehti juuri sopivasti kohottaa katsettaan saadakseen lumipallon suoraan kasvoihinsa. Lunta pyyhkien ja kiroillen hän tuijotti veljeään vihaisesti.

”Eikö olekin kaunista”, Veneziano sanoi välittämättä lainkaan toisen miehen ilmeestä, ”näin kerran Saksan luona lunta, vaikka siellä sitä oli kyllä paljon enemmän”. Saksan mainitseminen oli viimeinen niitti Romanolle. Hänen kasvoilleen kohosi kevyt suuttumuksen puna ja hetken Veneziano ehti jo ajatella, että hänen veljensä oli jälleen menettänyt hermonsa lopullisesti. Siksi miehen ilme oli hiukan yllättynyt, kun Romano paikalta häipymisen sijaan kumartui alas ja muovasi nopeasti lumesta pallon.

”Tästä saat!” Romano ärähti ja nakkasi Venezianoa lumella. Mies väisti ensimmäisen ammuksen mutta Romanon seuraava tömähti voimalla hänen olkapäähänsä. Totta kai Venezianon piti vastata tällaiseen sodanjulistukseen ja pian Italian veljesten kesken kävi armoton lumisota.


******


Raapale 69: Suunnitelmia

”…Ja sitten toteutamme suunnitelma C:een”, Tanska totesi muiden katsoessa häntä yhä epäillen.

”C?” Suomi kysyi, ”Missä suunnitelma B sitten on?” Tanska virnisti omalla erityisellä tavallaan ja vilkaisi Norjaa.

”Oli minulla sekin, mutta Norge ei olisi pitänyt siitä”, mies vastasi pirteästi ja välittämättä kyseisen norjalaisen tuhahduksesta.

”Minä en ole koskaan pitänyt yhdestäkään sinun suunnitelmastasi”, Norja tokaisi kylmästi ja käännähti hiukan poispäin. Tanskalainen ei kuitenkaan huomioinut sitä elettä vaan jatkoi selitystään, vaikka kukaan ei ollutkaan sitä pyytänyt.

”Suunnitelma D on myös poistettu”, hän kertoi, ”mutta E ja F ovat tosi hyviä! Harmi, että emme taida päästä niihin asti…”

”Kuinka monta suunnitelmaa sinä olet laatinut?” Suomi keskeytti Tanskan, joka mietti kysymystä hetken pää kallellaan ja näytti laskeskelevan jotain mutisten samalla puoliääneen.

”H kirjaimeen asti”, hän lopulta sanoi, ”eli seitsemän!” Muut valtiot tuijottivat miestä pitkään ja sitten suomalainen kääntyi nopeasti Ruotsiin päin, jottei Tanska olisi nähnyt hänen äkillistä hymyään.

”Suunnitelma G voisi sitten olla se, että opettelet aakkoset”, Norja totesi tyynesti.

”Ja numerot”, Ruotsi jatkoi ja taputti hellästi nauruun tikahtuvan Suomen selkää.
*******


Raapale 75: Tanskan Länsi-Intia

”Tiedätkö, kerran minullakin oli omia saaria”, Tanska totesi, kun Pohjoismaat ja Sealand istuivat olohuoneessa ja katselivat ulkona hiljakseen satavaa lunta, ”ja vielä Karibialla.”

”Vau, oikeasti!” Sealand huudahti ja hänen silmänsä alkoivat loista jo valmiiksi innosta. Tanskalainen aikoisi varmasti kertoa taas jonkun mahtavista tarinoistaan. Hän aloitti ne aina näin ja Sealand toivoi, että tällä kertaa olisi vuorossa jotain viikingeistä. Hän piti niistä tarinoista kovasti, vaikka vanhemmat valtiot yrittivätkin aina poistaa kaikkein jännimmät kohdat.

”Ihan oikeasti”, Tanska vastasi virnistäen, ”ja hurja saari se olikin, täynnä merirosvoja ja suuria seikkailuja. Olihan siinä ongelmansakin, mutta oli se kivaa omistaa saari lämpimästä paratiisista.”

”Miten sille sitten kävi?” Sealand uteli ja kuvitteli mielessään tanskalaisen hurjana merirosvona jonnekin etelään. Tämä tarina olisi varmasti aivan yhtä hyvä, kuin viikinki jututkin.

”Jaa… tuli vähän rahan puutetta ja sellaista… sotakin oli”, Tanska totesi olkiaan kohottaen, ”myin ne Amerikalle. Nyt minulla ei sitten olekaan enää yhtään saaria.”

”Färsaaret”, Norja totesi ääneen ja Tanska katsoi häntä yllättyneenä.

”Mitkä Färsaaret?”

*******


Raapale 73: Varallisuus

Pöydällä lojui vielä muutamia ylijääneitä papereita, mutta suurin osa vasta julkaistusta tutkimuksesta oli jo päätynyt uteliaiden valtioiden lähempään tarkastukseen. Hetken oli aivan hiljaista jokaisen etsiessä ensin itsensä ja sitten kilpakumppaninsa paperilta. Sitten seurasi tuloksesta riippuen joko iloisia huudahduksia, pettyneitä huokaisua tai muiden reaktioiden vaivihkaista tarkkailua. Varsinkin Sveitsi suorastaan keräsi katseita.

”Älkää edes harkitko”, alppivaltio lopulta murahti ja sipaisi aseensa perää kyllästyttyään muiden huomioon.

”Näh, miksi minä olen näin alhaalla”, Tanska mutisi, ”miten Ruotsi voi muka olla varakkaampi kuin minä? Eihän se ole mahdollista!”

”Näköjään on”, Norja vastasi tyynesti ja nosti katseensa papereista. Vähän matkan päässä Tino laskeskeli mielessään kuinka paljon enemmän Ruotsin tulos oli hänen tulokseensa ja Ruotsi pysytteli hiljaa, jottei suomalainen harmistuisi lisää.

”Norja?” Tanska kysyi varovasti.

”Ei, minä en lainaa sinulle mitään”, norjalainen vastasi tiukasti, ”käytät sen kuitenkin väärin.” Tanska harkitsi hetken vastaustaan ennen kuin avasi suunsa taas.

”Ei oluen ostaminen ole väärin”, hän totesi virnistäen, mutta Norja tuhahti.

”Minä en ostaisi sinulle muuta kuin lentolipun”, hän tokaisi, ”jonnekin hyvin kauas.”

”Jee! Lomalle Norjan kanssa!” tanskalainen huudahti, mutta Norja kuitenkin väisti miehen yritystä halata häntä.

”Saat mennä yksin”, norjalainen lisäsi terävästi olkansa yli kävellessään poispäin, ”enkä osta paluulippua.”  

********

Raapale 74: La Tomatina

Espanja hiipi varovasti aamuhämärässä talonsa käytävälle ja sulki puisen oven takanaan niin hiljaa kuin vain kykeni, mutta silti lukon napsahdus tuntui aivan liian kovalta ääneltä hiljaisessa talossa. Hetkeksi espanjalainen jähmettyi paikalleen ja kuulosteli tarkasti. Hänen ryhtinsä rentoutui hieman vasta kun hän varmistui siitä, että kaikki muut nukkuivat vielä. Itsekseen hymähtäen Espanja käveli vaimein askelin keittiöön ja nosti punotun korin olalleen. Vielä leveälierinen auringolta suojaava hattu päähän ja hän oli valmis lähtemään.  Avatessaan ulko-oveaan espanjalainen harmitteli vielä sitä, että hänen täytyi lähteä näin salassa, hän ei kuitenkaan tahtonut järkyttää nuorta Romanoa kertomalla tomaattisodasta…

”Mihin sinä olet lähdössä?” syyttävä ääni kysyi ja espanjalainen lähes pomppasi ilmaan. Romano seisoi eteisaulassa kädet vihaisesti puuskassa.

”Ah…Romano”, Espanja totesi hermostuneena, ”ihan vain pienelle… retkelle. Tulen illalla takaisin.”

”Miksi sinulla on korillinen tomaatteja mukana?” Romano tenttasi ja käveli espanjalaisen luokse tökkiäkseen tämän kantamaa koria. Hän oli sen verran lyhyt että ylsi tekemään sen vain hädin tuskin. Espanja huokaisi tietäen, että hänen oli nyt lähes pakko kertoa totuus.

”Tuota… täällä on tavallaan juhlat… tomaattijuhlat”, mies selitti yhä epäröiden, ”me tavallaan… heittelemme toisiamme tomaateilla.” Romanon ilme oli tuima ja espanjalainen ehti jo ajatella hänen hermostuneen taas.

”Ai näinkö?” italialainen kuitenkin kysyi ja yllätti Espanja täysin paiskaamalla ylikypsän tomaatin tarkasti päin hänen kasvojaan. Hetken mies vain tuijotti nuorempaa valtiota epäuskoisena tomaatinmehun valuessa pitkin hänen kaulaansa.

”Minä tahdon mukaan, typerys”, Romano tokaisi ja Espanjan kasvoille ilmaantui leveä hymy. Hän nauroi tyytyväisenä kaapatessaan vastustelevan italialaisen syliinsä.  
*******


Raapale 85: Assassin’s creed x Hetalia

”En minä voi tehdä sitä”, Ezio totesi jo ties monennen kerran ja hänen äänensä alkoi olla jo kyllästynyt. Kyllähän hän kulki useinkin vähintään erikoisiksi luokiteltavien henkilöiden kanssa, mutta nämä kaksi tyhjästä ilmaantunutta italialaista veivät voiton kaikissa omituisuuden osa-alueissa.

Ensinnäkin he olivat löytäneet Ezion, yleensä se oli toisin päin ja Ezio oli se joka löysi muut. Toiseksi Ezio oli harmikseen huomannut, ettei edes päässyt eroon heistä. He löysivät hänet aina. Jo se oli tarpeeksi epänormaalia Eziolle, joka yleensä oli se jota kukaan ei löytänyt.

”Mikset muka? Tällaisethan ovat sinun työt…”, Romano aloitti äkäisesti, mutta Ezio pysähtyi äkisti ja viittoi häntä sulkemaan suunsa.

”Ei noin kovaan ääneen… Emmehän halua tarpeetonta huomiota vartijoilta?” hän totesi vaimeasti, ”enkä puhu työstä… se on pelkkä velvollisuuteni.” Kiukkuinen italialainen ei näyttänyt tyytyvän Ezion sanoihin, mutta tämän huomattavasti vähemmän ärsyttävä seuralainen alkoi osoittaa lieviä hermostumisen merkkejä.

”Fratello, ethän sinä oikeasti tahdo pahaa Antoniolle, ethän?” tämä  kysyi surullisella äänellä, mutta veli vain tuhahti.

”Sen typeryksen sietäisi vain vähän oppia jotain…”, Romano aloitti, mutta vartijoiden äänet saivat hänet keskeyttämään. Ezio noudatti vaistojaan ja syöksyi piiloon lähimpään heinäkasaan. Vartijat juoksivat ohi ja, kun salamurhaaja kömpi ulos piilostaan, olivat myös kaksi italialaista kadonneet. Ezio varmisti asian katsomalla tarkasti ympärilleen, mutta sitten hän vain kohautti olkiaan ja jatkoi matkaansa. Hänellä olisi sovittu tapaaminen pian.


”…Sinun vika”, Romano ärähti veljelleen, kun he istuivat vierekkäin suihkulähteen reunalla, ”aina sinä pilaat minun hienot suunnitelmani.” Veneziano näytti hiukan hämmästyneeltä.

”Mutta fratello”, hän sanoi, ”sinähän itse sanoit, että…”

”Ole hiljaa”, Romano ärähti, ”se mies oli pohjoisitalialainen eli sinun vikasi.” Veneziano katsoi veljeään vielä pitkään hämmästyneenä, mutta nyökkäsi sitten hitaasti. Hän tiesi jo, ettei Romano oikeasti ollut edes ollut tosissaan sen jutun kanssa.

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Fikki, joka katosi :(

Eli, tämä seuraava pätkä on one-shotista, jonka kirjoitin joskus kauan sitten... Ikävä kyllä en koskaan saannut sitä valmiiksi ja koneeni posahti, joten jäljelle jäi vain tää alkupätkä, jonka olin tallettanut s-postiin : ( tuli kyllä hieman kirottua, sillä kokonaisuudessaan tää olisi ollut A. mukavan pitkä B. "kivaa" huumoria C. hiukan eri hahmoja. Toivon vieläkin, että saisin tiedostot ulos vanhalta koneelta, että tämäkin jatkuisi. En millää jaksa kirjoittaa kaikkea uusiksi >.<
Ai niin! Tämä perustuu hollantilaiseen sketsiin, jossa kahta saksalaissotilasta haastatellaan ja no... se meni aika lailla noin. Kyseessä siis puhdas vitsi ja vielä Alankomaiden telkkarissa näytetty, siksi ajattelinkin kirjoittaa sen hetaliksia ^^'' muutenhan minä en yleensä käsittele Toisen maailmansodan asioita.

***


Kirkkaat kohdevalot pyyhkäisivät studioyleisön ylitse ja ihmiset taputtivat tottelevaisesti ylös ilmaantuneen tekstin ohjeiden mukaan. Hollanti seisoi jo valmiina juontajan puku päällään sekä mikrofoni ja puheenvuorot käsissään keskellä lavasteista odottaen että kameramies antaisi merkin aloittaa. Pian Luxembourg, joka istui kookkaan laitteiston takana, heilautti kättään lähetyksen alkamisen merkiksi.

”Hyvää iltaa”, Hollanti toivotti ja yleisö lopetti taputtamisen hetkeksi, ”tänään olemme saaneet vieraaksemme kaksi saksalaista, jotka ovat asettuneet elämään tänne meidän keskuuteemme. Tervetuloa!” Belgia tajusi viime hetkellä, että hän oli nostamassa ylös ”buuaus – kylttiä” ja hän vaihtoi sen äkkiä ”aplodeihin”. Yleisö taputti taas, kun kaksi vakavailmeistä saksalaismiestä laskeutuivat sotilaspuvuissaan katsomon parvelta lavasteisiin ja Hollanti kätteli heitä kumpaakin ennen kuin he kaikki kolme istahtivat alas.

”No niin”, Hollanti jatkoi juontoaan istuuduttuaan omalle nojatuolilleen, ”te olitte siis… Ludwig ja Gilbert.” Hän sanoi niin, vaikka juontopapereissa luki aivan eri nimet. Olisihan se pitänyt arvata, että saksalaisten kanssa tuli aina ongelmia.

”Kyllä, minä olen Gilbert Mahtava, kaikkien sotureiden ja…”, Preussi aloitti, mutta hänen veljensä keskeytti.

”Kyllä, Ludwig ja Gilbert”, Saksa sanoi totisena ja mietti jo valmiiksi mielessään, että mitä ihmettä hänen veljensä oli hänelle juottanut saadakseen hänet suostumaan tähän typerään ideaan.

”Aivan, hyvä… Varmistin vain”, Hollanti mutisi eikä enää yrittänytkään hymyillä juontaja-hymyään.

”No luulisi sinun meidät tuntevan”, Preussi virnuili takaisin, ”vai joko se dementia iski?”

”Ei, tänne piti vaan tulla oikeita saksalaisia”, Hollanti vastasi sen verran hiljaa, että ääni ei kulkeutunut hänen mikkiinsä, mutta kaksi valtiota hänen edessään kyllä kuulisivat, ”eikä sekunda albiinoa.”

”Hei! Meillä on univormut ja kaikki!” Preussi huudahti ja samaan aikaan Belgian ääni särähti kuulumaan Hollannin korvassa olevasta nappikuulokkeesta.

”Älkää leikkikö siellä vaan hoitakaa se show!” nainen huusi ja kahden muun miehen ilmeistä päätellen he olivat juuri saaneet saman korviavihlovan tiedotuksen, ”täällä on ihmisiäkin ja kaikki tulee suorana! Toimintaa!” Joskus Hollanti todella ihmetteli, miksei Belgia ollut luonut koskaan uraa armeijan puolella… tai mitäpä hän siskon liikkeistä tiesikään. Ehkä tällä olikin joku majurin arvo tallessa. 

”Selvä…”, mies mutisi ja otti sitten taas juontonsa kiinni, ”miten kauan te olittekaan jo eläneet täällä… Alankomailla?”

”Ai Hollannissa?” Preussi kysyi sillä tietyllä äänensävyllä. Hollanti ei nyökännyt, mutta hän soi kuitenkin saksalaiselle erityisen tuiman katseen.

”Muutamia vuosikymmeniä”, Ludwig tuli pelastamaan tilannetta ja sanoi monotonisella äänellä tarkalleen sen, mikä hänen oli käsketty opetella papereista etukäteen valmiiksi, ”me tulimme tänne… miten sen sanoisi… konfliktien aikaan.” Hiljaa seuraavan yleisön joukossa Belgia naputteli omia juontolappujaan ja ihmetteli mielessään, miten ihmeessä Saksa pystyi saamaan jopa etukäteen kirjoitetuissa puheissa olleet kolme pistettä mukaan. Mutta toisaalta nainen oli vain iloinen, että asiat menivät suunnitelmien mukaan. Hän oli hiukan pelännyt, että Preussi soveltaisi liikaa omiaan, mutta onneksi Saksa näytti sitten pysyvän senkin edestä tiukasti sovitussa ohjelmassa.

”Jep, täällä oli jotain kärhämää meidän silloisen hallituksen ja Hollannin pomojen kanssa”, Preussi totesi ja lojui sohvalla aivan kuin olisi kotonaan eikä tukahduttavan kuumassa studiossa.

”…Konflikti, jota ei esiinny enää”, Saksa sanoi väliin hitusen jähmeällä äänellä.

”Ja me ollaan sitten tavallaan vaan hengailtu ympäriinsä sen jälkeen… Alankomaissa siis”, Preussi päätti puheenvuoron ja sai palkkiokseen naurahduksia yleisön joukosta. Kalpea saksalaismies vain hymyili ja heilautti toista kättään laiskasti.

”Niin, te siis tulitte tänne silloin kuin te paski…”, Hollanti luki melkein suoraan lapusta.

”Hollanti!”

”… saksalaiset miehititte Alankomaat toisen maailmansodan aikoihin?” Sisko olisi saanut laittaa juontoihin paremmat sanat, jos kerta aikoi että Hollanti pitäisi sen. Tosin mies alkoi jo nyt olla vakaasti sitä mieltä, että hänen ei koskaan olisi pitänyt suostua tähän. Mutta Belgia oli vaan inttänyt ja inttänyt siitä, että Hollannin pitäisi kokeilla oikeita töitä välillä… Nyt kun tarkemmin ajatteli, niin siskolla taisi sittenkin olla joku armeija-arvo.

”Hei, hei, eipäs nyt hoppuilla”, Preussi sanoi, ”me olemme kuitenkin tavallaan jumissa täällä.”

”Asia on hyvin tulkinnanvarainen”, Saksa jatkoi noudattaen jälleen tarkasti käsikirjoitusta. Yleisön naureskellessa vakavalla äänellä lausutulle kommentille Hollanti kaivoi kynän taskustaan ja raapusti lyhyen viestin yhteen lapuistaan ennen kuin käänsi sen ympäri niin, että vain Saksa ja Preussi näkisivät.

Pyysikö Belgia teidät tähän?

Preussin ilme ei värähtänytkään, mutta hän heilautti toisen käden etusormeaan kieltävästi. Hollanti lisäsi viestiin vielä yhden sanan.

Lahjoi?

Tällä kertaa Preussi muodosti sormillaan nopean ok-merkin, jonka hollantilainen tulkitsi myöntäväksi vastauksesi. Eli sen lisäksi, että hänen sisarensa oli päättänyt passittaa hänet töihin, nainen oli myös värvännyt Preussin ja Saksan suunnitelmaansa. Vielä kun Hollanti vain tietäisi, mitä ihmettä Belgia oli tällä kertaa keksinyt.

”Onko teistä mukavaa olla täällä?” Hollanti jatkoi paremman idean puutteessa juontoaan ennen kuin naisvaltio ehtisi taas antamaan komentoja nappikuulokkeen kautta.

”Viihdymme oikein hyvin”