Kahdeskymmenestoinen joulukuuta~

”Ei tuota”, Tino kielsi lyhyesti, ”se on aivan liian pieni ja tuo latva on vino.” Ruotsi alkoi tottelevaisesti katsella muita kuusia, mutta suomalainen oli jo löytänyt suosikkinsa ja tarpoi kovaa vauhtia sitä kohti. He olivat keskellä metsää, sillä perinteiden vuoksi he hakivat joulukuusen aina kahdestaan, mutta he eivät myöskään olleet onnistuneet toistaiseksi löytämään sellaista, joka kelpaisi kummallekin. Kuten joka vuosi, Suomi ja Ruotsi päätyivät viettämään koko päivänvalon etsien kuusta ja he kulkivat yhä syvemmälle metsään. Tosin he eivät olleet siitä kovin huolissaan. Kaikki muutaman kilometrin säteellä oli Tinon maata, joten eksymisestä ei ollut pelkoa.  

”Liian harva”, ruotsalainen mutisi ja osoitti kolmatta kuusta vielä hiukan kauempana, ”tuo on parempi.” Tino seurasi hänen katsettaan, mutta hyväksynnän sijaan hän tuhahti.

”Siinähän on ruskeita neulasia! Ne tipahtavat pois ennen kuin ehdimme edes kotiin asti”, hän totesi ja he kumpikin jatkoivat hiljaa sen oikean etsimistä. Lunta ei onneksi ollut paljon, joten kulkeminen oli helppoa eikä kylmäkään juuri pelottanut. Ainoa huoli oli, että aurinko alkaisi laskea ennen kuin kuusi olisi löydetty, mutta onneksi muutaman minuutin kuluttua suomalainen iski silmänsä täydelliseen yksilöön. Se oli juuri sellainen, jonka nähdessään hän tiesi että se tulisi koristamaan hänen olohuonettaan. Suomi viittoi Ruotsin luokseen ja osoitti valitsemaansa puuta leveästi hymyillen. Ruotsalainen tarkasteli sitä hetken harkiten, mutta nyökkäsi sitten.

”Se kelpaa”, hän mutisi vaikka Tino olikin jo siepannut pienen kirveen häneltä ja lähtenyt kaatamaan puutaan. Juuri kun suomalainen oli kumartumassa alas, lumipallo tömähti vasten hänen niskaansa ja hän värähti kun kylmä lumi kosketti hänen paljasta ihoaan.

”Ruotsi…”, hän sanoi vilkaistessaan toista valtiota kohti, ”älä viitsi nyt. Minulla on puu kaadettavana.” Ruotsalaisen ilme oli häkeltynyt ja hän katsoi hitaasti ympärilleen.

”En se ollut minä…”, hän viimein mutisi ja Tino kohotti toista kulmaansa.

”Me olemme keskellä metsää, mistä se lumipallo sitten tuli?” hän kysyi ja hänen yllätyksekseen Ruotsi kohautti olkiaan.

”Tonttu?” hän ehdotti ja Tinoa alkoi tosiaan miettiä, mitä ihmettä Ruotsi oli juonut. Yleensä ruotsalainen suhtautui vakavasti asioihin, mutta Suomi päätti antaa asian olla ja hän kumartui taas alas päästäkseen katkaisemaan kuusen aivan juuresta. Hän sai lyötyä pari lyöntiä, kun toinen lumipallo osui hänen selkäänsä.

”Ruotsi! Mitä ihm…”, Tino aloitti, mutta keskeytti nähdessään miehen ilmeen. Ruotsi oli täysin häkeltynyt ja hän näytti epätoivoiselta ja syylliseltä samaan aikaan yrittäessään nähdä ympärille, jos jossain olisikin joku kolmas ihminen piilossa. Kaikesta vakavuudesta huolimatta tilanne näytti huvittavalta ja Suomi yritti estää itseään hymyilemästä liian leveästi.

”Minä…”, Ruotsi aloitti, mutta sillä hetkellä jostain sivummalta puun takaa lensi lumipallo, joka osui täsmällisesti ruotsalaismiehen olkapäähän. Hän perääntyi muutaman askeleen ja ennen kuin Tino tai hän itse ehti sanoa mitään, sivummalta lensi uusi ammus osuen suoraan Ruotsin ylläpuolella olevan kuusen oksille. Koska oksat sattuivat pitelemään täyttä lumikuormaa, löysi ruotsalainen itsensä maasta istumasta ja yltä päältä kylmän lumen peitossa.

Tino ehti kuulla hiljaisen naurahduksen, joka oli tarpeeksi kertomaan kuka oli liittynyt kolmantena pyöränä heidän kuusenhakureissulleen. Suomalainen otti vauhtia ja syöksyi puiden taakse, mutta Aksel oli ottanut jo jalat alleen.

”Aksel!” Tino huusi, mutta mies pysähtyi vain sen verran että sai vilkutettua hänelle.

”Moi moi, kultaseni!” hän vastasi ja katosi sitten metsikköön nauraen silti koko ajan. Tino katsoi hänen peräänsä ja pudisti sitten päätään kuitenkin hymyillen samalla. Hänen kaksoisolennollaan tuntui riittävän outoja luonteenpiirteitä vaikka muille jakaa.

”Se oli tonttu”, Tino totesi palatessaan takaisin. Ruotsi oli jo päässyt ylös maasta, mutta hän näytti varovaiselta ja hänellä oli kumma ilme kasvoillaan. Yhdistettynä lumiseen yllätyshyökkäykseen ja heidän kuusen hakemiseensa se näytti suoraan sanottuna vain huvittavalta. Tino nauroi hiljaa auttaessaan Ruotsi pudistelemaan lunta vaatteistaan ja hiuksiltaan.

”Minä luulin, että emme ole Norjassa…”, Ruotsi mutisi ja Tino hymähti hiljaa. Hän ei välittänyt esitellä Akselia maailmalle, joten jos ruotsalainen nielisi tonttu-selityksen, se olisi vain hyvä.

”Norja ei ole ainut, jolla on outoja seuralaisia”, suomalainen totesi hyväntuulisesti ja Ruotsi loi häneen jälleen kumman katseen. Suomi yritti vain hymyillä uskottavasti ja hän kurottautui hetkeksi varpailleen saadakseen painettua omat huulensa ruotsalaisen aavistuksen kylmettyneitä huulia vasten. Suudelma tuntui vievän Ruotsin ajatukset jonnekin aivan muualle ja hetki piteni hieman enemmän kuin Tino oli tarkoittanut. Lopulta hänen oli lopettava ihan vain sen takia, että kuusi ei kaatanut itse itseään.

****

”Hei, kultaseni”, Aksel aloitti. Hän oli ilmestynyt Tinon asunnolle noin puolituntia sen jälkeen kun Ruotsi oli lähtenyt takaisin kotiinsa tullakseen takaisin joulupäiväksi muiden Pohjoismaiden kanssa. Tinolla oli vahva epäilys, että Aksel oli odottanut ulkopuolella. Senkin vuoksi, että mies oli nähtävästi päättänyt juoda kaiken kahvin talosta.

”Niin?” Tino kysyi, ”ja mikä se lumipallo juttu oli olevinaan? Nyt Ruotsi luulee, että suomalaiset metsät vilisevät tonttuja.” Aksel pyöräytti silmiään ja kulautti jälleen yhden kupillisen kahvia kurkkuunsa.

”Se oli hauskaa”, hän selitti, ”näitkö sen ilmeen? Hah ha!” Tino yritti, mutta hän ei saanut pidettyä ilmettään kurissa enää vaan hän päätyi nauramaan hetken yhtä aikaa Akselin kanssa.

”Oli se…”, Tino mumisi, kun hän sai viimein itsensä taas hallintaan, ”mitä muuten olit sanomassa ensin?” Aksel mietti hetken ja sitten hän napsautti sormiaan.

”Sinun pitää lopettaa hänen suutelemisensa, kultaseni”, hän sanoi ja jatkoi, kun Tino katsoi häntä kysyvästi, ”Oikeasti! Tai sitten varoitat minua ennen kuin hän tulee tänne… Minusta ei muutenkaan ole hauskaa olla sinä, mutta suuteleminen on jo liikaa.” Tino tuijotti häntä hetken.

”Ruotsi… Suuteli sinua?” hän kysyi hitaasti ja Aksel nyökkäsi näyttäen hyvin harmistuneelta.

”Eilen, kun hän tuli ja luuli minua sinuksi”, hän mutisi vastaukseksi, ”lopeta tuo nauraminen!” Tino melkein makasi pöydän päällä yrittäen saada jälleen kerran nauruaan kuriin. Tällä kertaa se olikin huomattavasti vaikeampaa.

”Se tämänpäiväinen oli siis kostoa”, Tino totesi rauhoituttuaan hieman, ”mitä sinä sitten teit? Ja miten sinä edes törmäsit häneen?!” Aksel loi häneen hiukan äkäisen katseen ja selvästi toivoi, että ei olisi edes maininnut asiasta.

”Sanotaan vaikka, että olin liian kiireinen tarkkaillakseni sinua kultaseni, että olisin huomannut hänet”, mies lopulta mutisi hyvin nopeasti, ”ja, jos sinua oikeasti kiinnostaa, minä huusin hänelle ja sanoin että hänen pitäisi hankkia uudet lasit jos hän ei edes erota kahta suomalaista toisistaan.”

”Ruotsi-parka…”, Tino mumisi jostain nauramisensa lomasta.

”Hei! Minä olin uhri!” Aksel huudahti, mutta Tino vain huitoi kättään vastaukseksi pystymättä enää sanomaan mitään.  

A/N: Tässä on jotain, mikä ei iskenyt muhun... Aivan kuin jokin tyylissä ei ihan istunut. No, anyway, koska kalenterissa pitää olla SuFiniä enkä tahtonut jättää Akselia ulkopuolelle... Tota... Te luitte sen just ^^'''
En ehtinyt eilen kirjottaa, joten leikitään että se on kahdeskymmenes toinen nyt.

Aksel stalkkeroi Tinoa, yeah~

Toinen joulukuuta!

 ”Tino!” naisenääni huudahti ja kutsuttu suomalainen ehti hädin tuskin kohottaa katsettaan kysyvästi, kun unkarilainen jo pyörähti sisälle keittiöön ja jäi seisomaan keskelle huonetta päättäväinen ilme kasvoillaan. Hän nosti kätensä lanteilleen ja loi toiseen valtioon katseen, joka huokui pelkkää päättäväisyyttä. Unkari aikoi saada sen minkä halusikin, mitä se sitten olikaan.

”Niin?” Suomi kysyi, ”et sinä yleensä törmää sisälle minun talooni suin päin. Tanska tekee sitä, Preussi joskus… ja muutamat muut, mutta et sinä.” Unkari kohautti harteitaan.

”Olen serkkusi. Minulla on oikeus tehdä yllätysvierailuja”, hän totesi ja jatkoi sitten kun suomalainen kohotti toista kulmaansa kysyvästi, ”me olemme serkkuja! Tai ainakin vähintään pikkuserkkuja…”

”Tietenkin, Eliza”, Suomi keskeytti naurahtaen, ”olemme serkkuja, mutta sinulla kuitenkin on jokin taka-ajatus, eikö vain?” Unkari mutristi huuliaan ja näytti epäröivän ensimmäisen kerran sitten sen kun oli törmännyt suin päin sisälle ja kutsumatta toisen valtion taloon sekä yllättänyt tämän kesken lounaan.

”Hm… Ehkä”, nainen vastasi kartellen. Suomi kohotti kupin huulilleen ja maistoi hiukan kahvia ennen kuin vastasi unkarilaiselle.

”Minä asuin Ruotsin kanssa”, hän totesi vakavalla sävyllä, ”olen tottunut nyhtämään sanoja ulos hänestä, joten älä yritä vaieta. Ota kahvia ja istu alas.” Unkari nyökkäsi ja istuutui suomalaista vastapäätä muttei kuitenkaan ottanut tarjottua kahvia. Hän tiesi kokemuksesta, että Tino teki sen aina liian laihaksi.

He kumpikin istuivat hetken hiljaa tuijottaen toisiaan ja aivan kuin odottaen kumpi antaisi ensin periksi. Suomi uteliaisuudelleen vai Unkari malttamattomuudelleen? Lopulta se oli unkarilainen, joka päätti rikkoa hiljaisuuden.

”Mitä se eilinen oikein oli?!” hän lähes huudahti pystymättä enää pidättelemään itseään. Se outo kohtaus kesken kokouksen oli jäänyt hänen mieleensä ja varsinkin Suomen sanat eivät suostuneet katoamaan hänen päästään. Unkari puolittain odotti, että Suomi aikoisi nytkin vain pysyä hiljaa ja antaa hänen kärvistellä, mutta Tino yllätti hänet.

”Eliza, täällä on miljardeja ihmisiä maailmassa”, hän aloitti ja tuijotti mietteliäästi ulos ikkunasta, ”joka ikinen minuutti täällä on joku, joka huomaa olevansa onnellinen. Joku joka sanoo toiselle ’minä rakastan sinua’ millä kielellä tahansa ja joku joka suutelee toista.” Suomi hymähti ja käänsi katseensa takaisin unkarilaisnaiseen, joka kuunteli häntä pää hiukan kallellaan.

”Tarkoitat siis…”, hän kysyi saamatta lausettaan loppuun, mutta suomalainen ymmärsi häntä kuitenkin.

”Kyllä”, Suomi vastasi ja hymyili, ”millaisia erilaisia suudelmia on olemassa? Sisarusten välisiä, jäähyväissuudelmia, ystävien suukkoja, rakastavaisten… Ja joka ainoa päivä joku saa ja antaa yhden.” Unkari nyökkäsi hitaasti, kun suomalaisen sanat aukenivat hänelle.

”Joka päivä yksi suudelma”, hän toisti, ”sitä tarkoitit, kun puhuit ajasta jolloin tapahtuu ihmeellisiä asioita?” Suomi nyökkäsi ja nousi ylös viedäkseen tyhjentyneen kahvikuppinsa pesualtaaseen.

”Jep, vaikka tietenkin ihmeellisiä asioita tapahtuu muulloinkin kuin joulukuussa, mutta ajattelin että tämä aika on parasta aikaa saada ihmisiä hereille”, hän totesi, ”jotkut heistä ovat niin itsepintaisia…” Unkari ei voinut estää itseään naurahtamasta, kun suomalaisen sanat toivat muutaman tietyn henkilön hänen mieleensä.

”Se on totta”, hän vastasi ja oli huomattavasti helpottuneempi nyt kun hän tiesi, mitä Suomi oli ajanut takaa eilisellä episodillaan, ”muuten… Kuka sitten saa suudelman tänään?” Suomi naurahti hiljaa ja käveli Unkarin vierelle laskien toisen kätensä tuolin puiselle selkänojalle. Hän kumartui lähemmäs ja puhalsi kevyesti yhtä ruskeaa hiussuortuvaa, joka laskeutui naisen kasvoille. Hän muisti tehneensä niin kauan sitten, kun hän, Unkari ja Viro olivat olleet aivan pieniä ja tunteneet vain toisensa.

”Arvaatko?” hän kuiskasi ja painoi huulensa hymyillen unkarilaisen poskea vasten. Unkari naurahti ja nappasi sitten miehen tiukaan halaukseen.

”Finnrország”, hän sanoi vaihtaen hetkeksi omalle kielelleen, ”olenko koskaan sanonut, että rakastan tyyliäsi! Saisit halutessasi kenet vain polvilleen tuolla flirttailulla.”

"Todella? Miksi en ole sitten harkinnut maailmanvalloittamista aiemmin?" Suomi kysyi ja he kumpikin nauroivat kunnes Unkarin oli pakko päästää irti miehestä pyyhkäistäkseen nopeasti yhden eksyneen kyyneleen silmäkulmastaan.   

A/N: Härregud, tälle on kehittymässä juoni 0_0
Minun fanonissa Unkari, Viro ja Suomi ovat serkuksia keskenään tai jotain, mitä on helpompaa vaan kutsua serkuudeksi. Ja Unkari on se joka nimittää näitä kahta muuta serkuksi, mutta Viro ja Suomi pitävät toisiaan lähinnä hyvinä ystävinä. Enkä muuten kehitellyt tästä mitään paria nyt, ystävien poskisuudelmat ovat normaaleja Unkarissa!
Mun pitäisi kirjoittaa jotain Unkarista, Suomesta ja Virosta yhdessä... He ovat ihania ja olisikin jo aika kirjoittaa pitkästä aikaa vain jotain ystävyyspohjaista.
Kuka saa ja millaisen suudelman huomenna? Minäkään en tiedä vielä...

Punainen Suomi ja Valkoinen Suomi, Jt

Tämä on Jatkotapaamiseen ^^ Saanen esitellä oman pienen oc:eeni: Etelä-Suomi!
Hän syntyi jo silloin kun Suomi joutui Venäjälle, mutta Suomen pohjois ja etelä osat alkoivat kehittyä eri tahtiin. Etelä-Suomesta tuli kehittyneempi ja enemmän "venäläinen", mutta Pohjois-Suomi pysyi sellaisena kuin oli aiemmin ollut. Tino ei huomannut tätä ennen kuin Etelä-Suomi itse tuli puhumaan hänelle ja Tino oli kuitenkin se "virallinen" Suomi.

Etelä-Suomi on muuten kuin Tino, mutta hänen luonteensa on kylmempi eikä hän osaa kaikkea, mitä Tino osaa, sillä hän on paljon nuorempi ja hän vihaa Ruotsia siksi, että hänen mielestään Ruotsi petti Suomen. Hän myös tahtoo olla virallinen ja ainoa Suomi, koska hän uskoo että Tino on liian heikko ollakseen sitä. Hän ei siis vihaa Tinoa, hän vain ei usko häneen.

Sisällissodan päätyttyä Tinolla oli mahdollisuus tappaa Etelä-Suomi ja siten olla ainoa Suomen henkilöitymä, mutta hän ei pystynyt tekemään sitä. Tosin Talvisodan alettua Etelä-Suomi ilmestyi taas ja ilmoitti tahtovansa olla sittenkin osa Tinoa. Hän oli huomannut, ettei Venäjä ollut sittenkään hänen puolellaan eikä hän edelleenkään uskonut Tinon pärjäävän yksin. He siis yhdistyivät, Etelä-Suomi katosi ja Tino oli sen jälkeen ainoa Suomi. Tosin hänessä on jäljellä myös jotain, mitä tuli Etelä-Suomelta, mutta he ovat tasapainossa keskenään.

Ja sit pieni pätkä, näitä tulee lisää myöhemmin:

Tino ei tiennyt enää, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän oli yrittänyt kaikkensa päästäkseen tunteestaan eroon, mutta silti hän ei pystynyt rauhoittumaan. Aivan kuin joku olisi paikalla ja katselisi häntä, vaikka hän hyvin tiesi, että talo oli täysin tyhjä. Hän oli itsenäinen nyt eikä täällä ollut ketään, mutta silti suomalainen käveli levottomana vielä kerran talonsa läpi ja yritti uskotella itselleen ettei mikään ollut vialla.

Hän oli työntänyt puukon housujensa vyötärönauhan alle. Ei siksi, että hän olisi tuntenut itsensä uhatuksi vaan siksi, että… Hän tunsi tarvitsevansa sitä. Tuttu puinen kahva hänen kättään vasten lohdutti kummasti mieltä, vaikka mikään muu ei ollut sitä tehnyt.

Yhä epäluuloisena Tino käveli lopulta takaisin olohuoneeseen mennäkseen istumaan nojatuoliin ja kuulostelemaan jos jotain liikkuisi talossa hänen lisäkseen. Mies oli ohittamassa seinällä riippuvan peilin, mutta nopeasti silmäkulmasta erotettu vilahdus sai hänet pysähtymään. Hana Tamago se ei voinut olla sillä koira oli jäänyt Ruotsin luokse silloin kauan sitten eikä Tino ollut vielä ehtinyt hakea häntä kotiin, joten hän käänsi katseensa hitaasti peiliä kohden.

Vieraat silmät vastasivat hänen katseeseensa ja suu kääntyi pieneen hymyyn. Tino pyörähti ympäri ja kiskaisi tottuneella liikkeellä puukkonsa esiin. Sen himmeän metallinen terä hohti hiukan valossa, mutta vieras mies ei näyttänyt välittävän siitä.

”Kuka sinä olet?” Tino kysyi, ”vastaa, perkele!” Toinen mies astahti huolettomasti askeleen lähemmäs ja hymyili yhä.

”Luulisi sinun minut tuntevan”, hän vastasi laiskalla äänellä ja kumartui lähemmäs välittämättä puukosta edessään, ”olen Suomi.” Tino hätkähti sekä sanoja että ääntä, joka tuntui oudon tutulta. Aivan kuin hän olisi kuullut sen ennenkin, muttei koskaan näin selkeästi. Mies sai kuitenkin ryhdistäydyttyä ja hänen kätensä puristi puukon kahvaa vieläkin tiukemmin.

”Minä olen Suomi”, hän vastasi päättäväisesti, ”kuka sitten oletkin, sinua ei voi olla olemassa. Minä…”

”Mieti uudestaan”, toinen mies keskeytti ja katsoi häntä silmillä, jotka nekin näyttivät yllättävän tutulta. Tino vaikeni hetkeksi ja hän vain tuijotti yrittäen pysäyttää ajatuksensa. Miehen ääni oli tuttu, samoin silmät ja myös jokin hänen tavassaan katsoa häntä muistutti Tinoa jostain. Mutta ei tämä tunkeilija voinut olla Suomi! Tino oli Suomi, hän tunsi jokaisen osan. Lapin lähes puuttomat alueet ja tunturit, Kainuun korvet ja Pohjanmaan lakeudet, rajaseudut ja…

…ja?

”Etelä-Suomi”, Tino lähes kuiskasi ja hänen verensä jäätyi, ”ei… Ei voi olla…”

”Kyllä vain on”, Etelä-Suomi vastasi hänelle, ”ja minusta tulee vielä koko Suomi, joten varaudu katoamaan kultapieni.”

//
Jollain tapaa haluaisin hänelle tuollaisen luonteen. Vahvan, mutta nuoren joka ajattelee että yksin hän pystyy selviytymään. Ei kuitenkaan liian julma, sillä sitä hän ei ole. Hän on vaan jollain tapaa ajattelematon tai jotain ^^''