VAROITUS: Tämä fikki on ikärajalta K-11 itsemurha-ajatusten ja lievän kiroilun vuoksi.
Hahmot: Romano, Preussi, Espanja, Belgia, Italia, Unkari, Saksa. Ei suoraa paritusta.
One-shot, draama, suru, perustuu headcanoniin.
Ja kyllä, tämä on ihan oikea valmis one-shot.
Kaikki oli tyhjää. Mikään ei ollut tärkeää. Kukaan ei ollut tarpeellinen.
Romanon olisi pitänyt kääntyä takaisin jo silloin kuin ensimmäiset kylmät ajatukset alkoivat hiipiä hänen mieleensä. Hänen olisi pitänyt lopettaa ja keskittyä johonkin muuhun. Ihan mihin vain, mutta johonkin muuhun kuin niihin ajatuksiin. Ne kuiskivat, ne kertoivat asioita, ne tekivät kaikesta väärää ja väittivät sitten sitä todeksi. Ajatukset olivat kaikkialla eikä niistä päässyt mitenkään eroon.
Paitsi yhdellä keinolla.
Mutta se olisi lopullinen.
Mutta lopullinen uni tuntui aivan kuin taivaan lahjalta, jos oli ensin kuunnellut kylmiä jankkaavia ajatuksia ja hiljaa keinuttanut itseään tuijottaen seinää ties kuinka paljon. Ihan mitä vain kunhan siitä pääsisi eroon. Kunhan se loppuisi.
Romanon olisi pitänyt kääntyä takaisin jo ajat sitten. Nyt oli liian myöhäistä eikä hänellä ollut voimia enää. Hän oli heikko ja tunnoton ja se kaikki johtui vain ajatuksista. Hän vihasi niitä, mutta enemmän hän vihasi itseään sillä hän oli se joka oli ne luonut. Ajatukset tulivat hänestä ja ne laittoivat hänet tekemään ikäviä asioita. Mutta ihan mitä vain, kunhan se loppuisi.
Hän istui Espanjan sylissä ja ensimmäisen kerran koskaan hän ei edes vastustellut, mutta onnellisen sijaan espanjalainen oli kaikkea muuta. Hänen otteensa ilmeettömästä italialaisesta oli hieman tiukempi kuin koskaan ennen ja hänen silmänsä olivat täyttyneet huolesta, kun hän painoi kasvonsa Romanon hiuksiin. Mutta Romano itse ei edes huomannut tai sitten hän ei vain välittänyt enää. Ruskeat silmät, jotka olivat kerran loistaneet tai heijastaneet laajan tunteiden kirjon, olivat nyt kylmät ja tyhjät. Aivan kuin kuolleet, mutta kaikki yrittivät olla ajattelematta sitä.
Belgia istui lattialla Espanjan edessä pidellen käsiään Romanon polvilla ja katsoen itkuisin silmin ylös häneen päin. Nainen oli vannonut pystyvänsä tähän, mutta silti hän oli itkenyt jälleen vain hetki sitten ja hänen äänensä oli käheä. Silti hän jatkoi puhumista aivan kuin maailma loppuisi samalla hetkellä kuin hänen sanansa.
”…Ja silloin kun Antonio yritti ensimmäisen kerran opettaa sinulle espanjaa. Tulit minun luokseni ja pyysit suukon”, belgialainen sanoi kertoen jälleen yhden monista muistoista. Normaalisti hän olisi nauranut ääneen samalla, mutta tällä kertaa hän joutui käyttämään kaiken tahtonsa pitääkseen edes pienen hymyn muiston huulillaan, ”ja minä annoin poskisuukon. Se oli kaunis päivä ja meillä oli lounaaksi tomaa…” Yhtäkkiä Belgia purskahti taas itkuun ja hän peitti kasvonsa toisella kädellään.
”Bel…”, Espanja kuiskasi, mutta nainen pudisti päätään ja katsoi vielä kerran Romanon kuolleita silmiä.
”Kiltti, Roma, ole kiltti…”, hän aneli, ”sano jotain minulle. Edes pieni sana. Ole niin kiltti, sano jotain…” Hän pyysi niin kauan kunnes kyynelet valuivat taas hänen poskilleen, mutta Romano ei edes liikahtanut. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään siitä tunteettomasta kylmyydestä johon se oli jähmettynyt ja näytti siltä, että hän olisi aivan yksin maailmassa eikä hän huomannut edes itkevää naista edessään.
Varovasti Unkari kosketti Belgian käsivartta ja auttoi tämän sivummalle. Hetken naisen nyyhkytys oli ainoa ääni huoneessa, mutta pian Espanja alkoi puhua.
”Älä jätä meitä, Roma”, mies kuiskasi italialaisen korvaan ja hänen otteensa tämän vyötäröltä tiukentui vielä hieman, ”älä jätä minua… En tiedä, mitä teen, jos sinä olet poissa.” Veneziano astui lähemmäs kasvoillaan samanlainen huolestunut ilme kuin Espanjallakin. Saksa loi varovaisen katseen italialaisiin, muttei itse liikahtanut paikaltaan.
”Fratello…”, Italia kuiskasi. Jokainen siinä huoneessa puhui kuiskaten aivan kuin he pelkäisivät pelkän kovan äänen rikkovan hauraaksi käyneet Romanon, ”fratello, minä… Minä en voi olla olemassa ilman sinua. Ole kiltti, fratello, tule takaisin.” Italian ääni oli itkusta käheä kuten Belgiankin, mutta hänellä ei näyttänyt enää olevan kyyneleitä jäljellä. Hän oli väsynyt, mutta hän tiesi kuten kaikki muutkin paikalla, että tämä olisi viimeinen mahdollisuus pelastaa Eteläinen Italia. He olivat liian myöhässä, kukaan ei ollut huomannut Romanon hätää tarpeeksi ajoissa, mutta he yrittivät kuitenkin. Jos se ei toimisi nyt, sitten heidän pitäisi tehdä jotain muuta. Lukita italialainen huoneeseen, jossa tämä ei voisi vahingoittaa itseään. Pakottaa hänet elämään.
Romanon ilme ei vieläkään muuttunut ja hän jätti veljensä pyynnöt sekä Espanjan kuiskaukset sekä pienet hellät suukot huomiotta aivan kuin hän oli jättänyt myös Belgian. Hän vain tuijotti tyhjää eikä reagoinut mihinkään tai kehenkään. Ajatukset olivat tehneet hänelle oman maailman eikä tässä maailmassa ollut mitään tai ketään, joka toisi hänelle iloa.
”Säälittävää”, Preussin ääni yllättäen katkaisi kuiskaukset kuulostaen melkein huudolta, ”tämä on säälittävää.” Saksa loi veljeensä tuiman katseen, mutta se ei preussilaista pysäyttänyt. Hän nousi paikaltaan Ranskan viereltä, missä oli istunut koko tämän ajan kun he olivat yrittäneet saada jotain ulos Romanosta, ja käveli suoraan espanjalaisen sylissä istuvan italialaisen luokse.
”Etkö sinä parempaan pysty?” Preussi tivasi ja kumartui niin alas, että hänen kasvonsa olivat lähes kiinni Romanon kasvoissa, ”sinä olet puolikas valtio ja tässäkö kaikki, huh? Aika surkeaa minusta, oletin sinun pystyvän paljon parempaankin eikä tällaiseen pohjanoteeraukseen.” Hän katsoi suoraan Romanon tyhjiin silmiin eikä hänen kasvoillaan ollut normaalia virnettä. Hän näytti vain totiselta ja punaiset silmät tarkkailivat italialaista aivan kuin tämä olisi tehnyt jotain todella pahaa.
”Kokoa itsesi, mies”, Preussi määräsi, ”joo, okei, tapa vain itsesi jos huvittaa, mutta kukaan ei aio sitten muistella miten, oh, mukava ja kiva ihminen Roma oli. Ei! He muistavat vain miten säälittävästi ja raukkamaisesti Roma pakeni todellisuutta heti kun se kävi hiukan tummemmaksi. Minä en ainakaan tahtoisi lähteä niin surkealla tavalla.” Muut valtiot pääsivät viimein yli järkytyksestä, jonka Preussi oli heissä saanut aikaan. Espanja sihahti vihaisesti ystävälleen käskien häntä pitämään turpansa kiinni ja painumaan helvettiin ja Saksa otti askeleen lähemmäs tarttuakseen kiinni veljensä paidankauluksesta ja Unkari oli jo puolimatkassa keittiötä sekä paistinpannuja.
Mutta harkitut sanat ovat paljon nopeampia sanoa kuin yllättävä toiminta suorittaa. Kenelläkään ei ollut mitään mahdollisuuksia hiljentää Preussia ajoissa.
”Sinä olet valtio. Minä en ole”, hän sanoi, ”ja silti minä olen se, joka jatkaa taistelua, joten Roma… Taisteletko vai kuoletko nyt säälittävästi omasta kädestäsi. Päätä nopeasti, ettei meidän tarvitse enää tuhlata aikaamme odotteluun täällä.” Viimeinen sana jäi hädin tuskin sanomatta, sillä Espanjan nyrkki osui suoraan Preussin kasvoihin saaden miehen horjahtamaan voimalla taaksepäin suoraan Saksaa kohti. Vaalea mies katsoi veljeään aivan kuin luvaten ettei tämä näkisi päivänvaloa enää koskaan tämän jälkeen, mutta kukaan ei kuitenkaan ehtinyt laittaa preussilaisen lahtaamista käyntiin.
”Mitä helvettiä?” tuttu, mutta kauan kadoksissa ollut ääni kysyi.
Kaikkien katseet kääntyivät Romanoon.
Preussi virnisti.
Ja Romano räpytti silmiään samalla kun kiersi katsettaan kaikkien paikallaolijoiden kasvoissa. Sitten hän hengähti hiljaa ja siristi silmiään äkäisesti.
”Mitä helvettiä te kaikki luuhaatte täällä?” hän kysyi. Hänen äänensä ei ollut kovin vahva ja joka ikinen näki että hän vain teeskenteli ärtymyksen, mutta se oli kuitenkin reaktio. Hitaasti ja yksi kerrallaan valtioiden suru ja huoli vaihtui iloksi. Belgia alkoi itkeä taas, mutta eri syystä tällä kertaa. Italia oli ensimmäinen, joka syöksyi Romanon kaulaan.
”Fratello, sinä tulit takaisin!” hän huusi ja halasi veljeään kaikin voimin samalla kun puhui tälle italiaksi niin nopeasti että olisi tuskin ymmärtänyt itsekään itseään. Romano istui silti Espanjan sylissä, mutta onnistui jotenkin näyttämään äkäiseltä samalla kun peitteli nolostumistaan ja häpeäänsä vastatessaan kysymyksiin.
”Feli, päästä jo irti. Tukehdun kohta…”, hän valitti. Tässä vaiheessa Preussi totesi tehtävänsä suoritetuksi ja hän häipyi pakalta nopeasti ja vähin äänin siltä varalta, että joku tahtoisi siltikin hakata hänet.
Sillä Preussi oli ehkä mahtava, mutta hän tahtoi myös selviytyä. Ja myös Romanon oli parasta alkaa tahtomaan sitä, sillä ensi kerralla Preussi ei välttämättä edes vaivautuisi auttamaan. Niin mahtava hän oli.
