Tervetuloa~

Tervetuloa~

Kuka tahansa sitten oletkin. Toivottavasti viihdyt ja nautit kaikesta pienestä, jota väkerrän silloin tällöin.

Kiitos~

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Romano. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Romano. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Romano-oneshot

VAROITUS:  Tämä fikki on ikärajalta K-11 itsemurha-ajatusten ja lievän kiroilun vuoksi. 
Hahmot: Romano, Preussi, Espanja, Belgia, Italia, Unkari, Saksa. Ei suoraa paritusta.
One-shot, draama, suru, perustuu headcanoniin.
Ja kyllä, tämä on ihan oikea valmis one-shot.

Kaikki oli tyhjää. Mikään ei ollut tärkeää. Kukaan ei ollut tarpeellinen.

Romanon olisi pitänyt kääntyä takaisin jo silloin kuin ensimmäiset kylmät ajatukset alkoivat hiipiä hänen mieleensä. Hänen olisi pitänyt lopettaa ja keskittyä johonkin muuhun. Ihan mihin vain, mutta johonkin muuhun kuin niihin ajatuksiin. Ne kuiskivat, ne kertoivat asioita, ne tekivät kaikesta väärää ja väittivät sitten sitä todeksi. Ajatukset olivat kaikkialla eikä niistä päässyt mitenkään eroon.

Paitsi yhdellä keinolla.

Mutta se olisi lopullinen.

Mutta lopullinen uni tuntui aivan kuin taivaan lahjalta, jos oli ensin kuunnellut kylmiä jankkaavia ajatuksia ja hiljaa keinuttanut itseään tuijottaen seinää ties kuinka paljon. Ihan mitä vain kunhan siitä pääsisi eroon. Kunhan se loppuisi.

Romanon olisi pitänyt kääntyä takaisin jo ajat sitten. Nyt oli liian myöhäistä eikä hänellä ollut voimia enää. Hän oli heikko ja tunnoton ja se kaikki johtui vain ajatuksista. Hän vihasi niitä, mutta enemmän hän vihasi itseään sillä hän oli se joka oli ne luonut. Ajatukset tulivat hänestä ja ne laittoivat hänet tekemään ikäviä asioita. Mutta ihan mitä vain, kunhan se loppuisi.

Hän istui Espanjan sylissä ja ensimmäisen kerran koskaan hän ei edes vastustellut, mutta onnellisen sijaan espanjalainen oli kaikkea muuta. Hänen otteensa ilmeettömästä italialaisesta oli hieman tiukempi kuin koskaan ennen ja hänen silmänsä olivat täyttyneet huolesta, kun hän painoi kasvonsa Romanon hiuksiin. Mutta Romano itse ei edes huomannut tai sitten hän ei vain välittänyt enää. Ruskeat silmät, jotka olivat kerran loistaneet tai heijastaneet laajan tunteiden kirjon, olivat nyt kylmät ja tyhjät. Aivan kuin kuolleet, mutta kaikki yrittivät olla ajattelematta sitä.

Belgia istui lattialla Espanjan edessä pidellen käsiään Romanon polvilla ja katsoen itkuisin silmin ylös häneen päin. Nainen oli vannonut pystyvänsä tähän, mutta silti hän oli itkenyt jälleen vain hetki sitten ja hänen äänensä oli käheä. Silti hän jatkoi puhumista aivan kuin maailma loppuisi samalla hetkellä kuin hänen sanansa.

”…Ja silloin kun Antonio yritti ensimmäisen kerran opettaa sinulle espanjaa. Tulit minun luokseni ja pyysit suukon”, belgialainen sanoi kertoen jälleen yhden monista muistoista. Normaalisti hän olisi nauranut ääneen samalla, mutta tällä kertaa hän joutui käyttämään kaiken tahtonsa pitääkseen edes pienen hymyn muiston huulillaan, ”ja minä annoin poskisuukon. Se oli kaunis päivä ja meillä oli lounaaksi tomaa…” Yhtäkkiä Belgia purskahti taas itkuun ja hän peitti kasvonsa toisella kädellään.

”Bel…”, Espanja kuiskasi, mutta nainen pudisti päätään ja katsoi vielä kerran Romanon kuolleita silmiä.

”Kiltti, Roma, ole kiltti…”, hän aneli, ”sano jotain minulle. Edes pieni sana. Ole niin kiltti, sano jotain…” Hän pyysi niin kauan kunnes kyynelet valuivat taas hänen poskilleen, mutta Romano ei edes liikahtanut. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään siitä tunteettomasta kylmyydestä johon se oli jähmettynyt ja näytti siltä, että hän olisi aivan yksin maailmassa eikä hän huomannut edes itkevää naista edessään.

Varovasti Unkari kosketti Belgian käsivartta ja auttoi tämän sivummalle. Hetken naisen nyyhkytys oli ainoa ääni huoneessa, mutta pian Espanja alkoi puhua.

”Älä jätä meitä, Roma”, mies kuiskasi italialaisen korvaan ja hänen otteensa tämän vyötäröltä tiukentui vielä hieman, ”älä jätä minua… En tiedä, mitä teen, jos sinä olet poissa.” Veneziano astui lähemmäs kasvoillaan samanlainen huolestunut ilme kuin Espanjallakin. Saksa loi varovaisen katseen italialaisiin, muttei itse liikahtanut paikaltaan.

”Fratello…”, Italia kuiskasi. Jokainen siinä huoneessa puhui kuiskaten aivan kuin he pelkäisivät pelkän kovan äänen rikkovan hauraaksi käyneet Romanon, ”fratello, minä… Minä en voi olla olemassa ilman sinua. Ole kiltti, fratello, tule takaisin.” Italian ääni oli itkusta käheä kuten Belgiankin, mutta hänellä ei näyttänyt enää olevan kyyneleitä jäljellä. Hän oli väsynyt, mutta hän tiesi kuten kaikki muutkin paikalla, että tämä olisi viimeinen mahdollisuus pelastaa Eteläinen Italia. He olivat liian myöhässä, kukaan ei ollut huomannut Romanon hätää tarpeeksi ajoissa, mutta he yrittivät kuitenkin. Jos se ei toimisi nyt, sitten heidän pitäisi tehdä jotain muuta. Lukita italialainen huoneeseen, jossa tämä ei voisi vahingoittaa itseään. Pakottaa hänet elämään.

Romanon ilme ei vieläkään muuttunut ja hän jätti veljensä pyynnöt sekä Espanjan kuiskaukset sekä pienet hellät suukot huomiotta aivan kuin hän oli jättänyt myös Belgian. Hän vain tuijotti tyhjää eikä reagoinut mihinkään tai kehenkään. Ajatukset olivat tehneet hänelle oman maailman eikä tässä maailmassa ollut mitään tai ketään, joka toisi hänelle iloa.

”Säälittävää”, Preussin ääni yllättäen katkaisi kuiskaukset kuulostaen melkein huudolta, ”tämä on säälittävää.” Saksa loi veljeensä tuiman katseen, mutta se ei preussilaista pysäyttänyt. Hän nousi paikaltaan Ranskan viereltä, missä oli istunut koko tämän ajan kun he olivat yrittäneet saada jotain ulos Romanosta, ja käveli suoraan espanjalaisen sylissä istuvan italialaisen luokse.

”Etkö sinä parempaan pysty?” Preussi tivasi ja kumartui niin alas, että hänen kasvonsa olivat lähes kiinni Romanon kasvoissa, ”sinä olet puolikas valtio ja tässäkö kaikki, huh? Aika surkeaa minusta, oletin sinun pystyvän paljon parempaankin eikä tällaiseen pohjanoteeraukseen.” Hän katsoi suoraan Romanon tyhjiin silmiin eikä hänen kasvoillaan ollut normaalia virnettä. Hän näytti vain totiselta ja punaiset silmät tarkkailivat italialaista aivan kuin tämä olisi tehnyt jotain todella pahaa.

”Kokoa itsesi, mies”, Preussi määräsi, ”joo, okei, tapa vain itsesi jos huvittaa, mutta kukaan ei aio sitten muistella miten, oh, mukava ja kiva ihminen Roma oli. Ei! He muistavat vain miten säälittävästi ja raukkamaisesti Roma pakeni todellisuutta heti kun se kävi hiukan tummemmaksi. Minä en ainakaan tahtoisi lähteä niin surkealla tavalla.” Muut valtiot pääsivät viimein yli järkytyksestä, jonka Preussi oli heissä saanut aikaan. Espanja sihahti vihaisesti ystävälleen käskien häntä pitämään turpansa kiinni ja painumaan helvettiin ja Saksa otti askeleen lähemmäs tarttuakseen kiinni veljensä paidankauluksesta ja Unkari oli jo puolimatkassa keittiötä sekä paistinpannuja.

Mutta harkitut sanat ovat paljon nopeampia sanoa kuin yllättävä toiminta suorittaa. Kenelläkään ei ollut mitään mahdollisuuksia hiljentää Preussia ajoissa.

”Sinä olet valtio. Minä en ole”, hän sanoi, ”ja silti minä olen se, joka jatkaa taistelua, joten Roma… Taisteletko vai kuoletko nyt säälittävästi omasta kädestäsi. Päätä nopeasti, ettei meidän tarvitse enää tuhlata aikaamme odotteluun täällä.” Viimeinen sana jäi hädin tuskin sanomatta, sillä Espanjan nyrkki osui suoraan Preussin kasvoihin saaden miehen horjahtamaan voimalla taaksepäin suoraan Saksaa kohti. Vaalea mies katsoi veljeään aivan kuin luvaten ettei tämä näkisi päivänvaloa enää koskaan tämän jälkeen, mutta kukaan ei kuitenkaan ehtinyt laittaa preussilaisen lahtaamista käyntiin.

”Mitä helvettiä?” tuttu, mutta kauan kadoksissa ollut ääni kysyi.

Kaikkien katseet kääntyivät Romanoon.

Preussi virnisti.

Ja Romano räpytti silmiään samalla kun kiersi katsettaan kaikkien paikallaolijoiden kasvoissa. Sitten hän hengähti hiljaa ja siristi silmiään äkäisesti.

”Mitä helvettiä te kaikki luuhaatte täällä?” hän kysyi. Hänen äänensä ei ollut kovin vahva ja joka ikinen näki että hän vain teeskenteli ärtymyksen, mutta se oli kuitenkin reaktio. Hitaasti ja yksi kerrallaan valtioiden suru ja huoli vaihtui iloksi. Belgia alkoi itkeä taas, mutta eri syystä tällä kertaa. Italia oli ensimmäinen, joka syöksyi Romanon kaulaan.

”Fratello, sinä tulit takaisin!” hän huusi ja halasi veljeään kaikin voimin samalla kun puhui tälle italiaksi niin nopeasti että olisi tuskin ymmärtänyt itsekään itseään. Romano istui silti Espanjan sylissä, mutta onnistui jotenkin näyttämään äkäiseltä samalla kun peitteli nolostumistaan ja häpeäänsä vastatessaan kysymyksiin.

”Feli, päästä jo irti. Tukehdun kohta…”, hän valitti. Tässä vaiheessa Preussi totesi tehtävänsä suoritetuksi ja hän häipyi pakalta nopeasti ja vähin äänin siltä varalta, että joku tahtoisi siltikin hakata hänet.

Sillä Preussi oli ehkä mahtava, mutta hän tahtoi myös selviytyä. Ja myös Romanon oli parasta alkaa tahtomaan sitä, sillä ensi kerralla Preussi ei välttämättä edes vaivautuisi auttamaan. Niin mahtava hän oli.     

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Haaste osa 1

Laitetaanpa tämä nyt tännekin... Eli tämä on haasteeseen tehty teksti, joka on julkaistu joskus aikoja sitten eräällä hetalisti foorumilla (jossa en ole käynyt aikoihin... sori, ihmiset!) Varsinaisen haasteenannon olen jo hukannut, mutta  mutta... laitan tämän tänne nyt kuitenkin. Loput osat lisään myöhemmin ^^

Osa 1


Yksi ainoa kortti onnistui muuttamaan Alppivaltion päivän kokonaan.

Kyseinen kortti oli samankokoinen suorakulmio kuin postikortit yleensäkin. Eikä siinä ollut juuri mitään erikoista, tekstin lisäksi siis. Se oli ollut puhtaan valkoisessa kirjekuoressa, johon oli huolellisesti kirjoitettu Sveitsin kodin osoite ja hänen ihmisnimensä ”Vash Zwingli”. Jo se oli saanut erakkoluontoisen valtion kurtistamaan kulmiaan ihmetellen, mutta se tunne vaihtui ärtymykseksi hänen luettua valkoiselle kortille painetun tekstin.

”Järjetöntä”, Sveitsi tuhahti ja nakkasi kortin kuorineen eteisen pöydälle.

”Mikä on järjetöntä, veli?” Liechtenstein kysyi ja lähes säikäytti veljensä ilmestymällä yllättäen keittiöstä. Sveitsi tuhahti toistamiseen ja vilkaisi pöydällä lojuvaa kortti syyttävästi.

”Ei mitään erikoista, Lil. Sitä normaalia postia vain ja joku tahtoo pilailla kustannuksellani”, Sveitsi vastasi ja käveli sisarensa ohitse, ”ja heti, kun saan sen lähettäjän kiinni niin…” Lause haipui pahaenteilevään mutinaan ja Liechtenstein katsoi veljensä perään huolestuneena. Sitten hän poimi veljelleen osoitetun kortin pöydältä ja luki sen huolellisesti.

Tervetuloa,
menneisyyden juhliin,
kadotettuihin.
Ole ikuisuus luonamme.

Eins, Zwei, Drei…
Uno, Due, Tre…
Odín, Dva, Tri…

Aika kuluu…

Liechtenstein luki koko kutsun vielä kerran puoliääneen, mutta ei saanut siitä sen enempää tolkkua. Ensinnäkään missään kohti ei ollut edes mainintaa juhlien ajankohdasta tai – paikasta ja toiseksi teksti vaikutti aika epämääräiseltä. Ei ihme, että hänen veljensä oli ärtynyt siitä.

”Eins. Zwei. Drei”, nuori nainen toisti miettien, ”yksi, kaksi, kolme. Kuulostaa oudolta ja…” Hänen yksinpuhumisensa katkesi keittiöstä tulevaan huutoon ja kovaan paukahdukseen, joka oli seurausta siitä, että ikkunaluukut lyötiin voimalla auki.

”Montako luotia tarvitset uskoaksesi!?” Sveitsi kuului huutavan jollekulle ikkunasta, kun Liechtenstein kiiruhti paikalle, ”Häivy, äläkä koskaan enää näyttäydy maillani!”

”Minä en ole Veneziano, typerys!” vastaus tuli äkäisellä äänellä, ”miten kehtaat sekoittaa minut ääliö-veljeeni, joka hylkäsi tehtävänsä ja karkasi sen perunapään matkaan jättäen minut yksin.” Romano päätti tarinansa kiukkuiseen tuhahdukseen eikä Sveitsikään näyttänyt sen iloisemmalta, joten Liechtenstein päätti mennä väliin ennen kuin mitään pahempaa sattuisi.

”Hyvää huomenta, Romano”, hän toivotti ikkunasta ja huomasi samalla ettei Etelä-Italia ollut yksin. Hänen vierellään nimittäin seisoi hopeahiuksinen nuorukainen musta lintu olallaan. Hän näytti olevan täysin välinpitämätön toisten valtioiden riitaa kohtaan ja katseli vain lievästi kiinnostuneena ympärilleen. Liechtenstein muisteli nähneensä hänet maailmankokouksissa, muttei saanut nuorukaisen nimeä mieleensä.

”Huomenta”, Romano mutisi takaisin tylysti, ”me lähdemme nyt.”

”Miksette tulisi aamupalalle nyt kun kerta olette täällä?” Liechtenstein kysyi ystävällisesti. Romano näytti hetken miettivän asiaa, mutta lopulta Sveitsin murhaava katse ja näläntunne vatsanpohjassa saivat hänet suostumaan. Vieras nuorukainen seurasi kiltisti hänen perässään sisälle taloon.

”Ai niin, tämä on Islanti”, Etelä-Italia esitteli toverinsa, joka nyökkäsi tervehdykseksi, ”hän tahtoo mukaan Unioniin ja minun, ja minun veljeni, käskettiin esitellä hänelle alueita.” Romanon äänessä kaikui silkka katkeruus poissaolollaan loistavaa Italian pohjoisosaa kohtaan.

”Sveitsi ei kuulu Unioniin.” Alppivaltio totesi jäykästi ja joi kahviaan samalla kun luki sanomalehteä ja yritti olla välittämättä aamiaispöydän ylimääräisistä vieraista. Liechtenstein sen sijaan näytti aivan tyytyväiseltä. Hän jopa muisti Islannin nyt kun oli kuullut hänen nimensä. Nuorukainen oli yleensä neljän muun Pohjoismaan seurassa. Pohjoismaat nainen muisti sen vuoksi, että heihin kuuluva Suomi oli niitä harvoja henkilöitä, joita hänen veljensä ei koskaan uhannut ampua.

”Mitä!?” Romano ähkäisi ja pomppasi ylös paikaltaan, ”Veneziano! Minä tapan hänet! Olkoon vaikka veljeni.” Etelä-Italia mutisi vielä omalla kielellään jotain, mikä kuulosti erittäin rajulta kiroilulta.

”Minä mietinkin, että miksi me tänne tulimme”, Islanti totesi ja silitti lintuaan rauhoittavasti.

”Mikset sanonut mitään!?” Etelä-Italia kysyi yhä äkäisenä veljelleen, joka oli sinnikkäästi väittänyt Sveitsin kuuluvan Unioniin.

”Et kysynyt mitään”, Islanti vastasi tyynesti.

”Paesi Nordici!” Romano huudahti turhautuneena ja yritti rauhoittaa itseään, ”uno, due, tre, quattro…”

”Hei, siinä kortissa oli nuo sanat!” Liechtenstein huudahti iloisena ja, ennen kuin hänen veljensä ehti estää, hän ojensi korttia Etelä-Italian nähtäväksi.

”Uno, due, tre?” Romano luki, ”yksi, kaksi, kolme. Eihän siinä ole mitään järkeä.”

”Sitä minäkin”, Sveitsi tokaisi ja nappasi kortin takaisin itselleen.

”Minusta se kuulostaa aika pahaenteiseltä”, Islanti, joka oli lukenut tekstin Romanon olan ylitse, totesi, ”aivan kuin jokin arvoitus… Tai kätketty uhkaus.” Liechtenstein värähti ja vilkaisi veljeään säikähtäneenä Islannin sanojen jälkeen, mutta Sveitsi vain tuhahti ja katsoi korttia aivan kuin se ei merkitsisi mitään.

”Se on vain typerä pila”, hän vastasi, mutta unohtui kuitenkin lukemaan tekstiä uudelleen.

”Mutta eikö olisikin hauskaa saada selville, mikä sen takana on?” hänen sisarensa sanoi iloisena, ”tuo kuulostaa jännittävältä.” Sveitsi mumisi jotain myöntävää ja naputteli kortilla pöytää. Liechtenstein oli oikeassa, olisihan se mukava tietää, kuka on tällaisen pilan takana. Ainakin se tyyppi oli nähnyt erityisesti vaivaa.

”Odín, dva ja tri on venäjää”, Islanti totesi ja tarkasteli kirjekuorta, jossa kortti oli tullut, ”ja tämän postimerkki on myös leimattu Venäjällä.” Kaikki kolme muuta valtiota ihmettelivät mielessään, että missä välissä nuori Pohjoismaa oli käynyt hakemassa kuoren eteisestä. Kukaan ei kuitenkaan viitsinyt kysyä sitä.

”Mitä se sitten tarkoittaa?” Liechtenstein kysyi tarkoittaen kolme venäjänkielistä sanaa. Islanti laski kuoren aamiaispöydälle ja torui hiljaa lunniaan, joka oli varastanut tomaatin Etelä-Italian leivän päältä, ennen kuin vastasi.

”Samaa kuin muutkin; yksi, kaksi ja kolme”, hän kertoi. Liechtenstein nyökkäsi ja tiedusteli sitten varovasti nuorukaiselta, että saisiko hän silittää lunnia. Islanti antoi luvan.

”Minä taidan tehdä vierailun Venäjän luokse”, Sveitsi totesi ääneen miettiessään tilannetta hetken. Oli se tarkoitus tai ei, kutsu oli herättänyt hänen mielenkiintonsa.

// Pidän tästä siksi, että tämä oli helppo ja nopea kirjottaa, kevytjuoninen (mulla tuppaa yleensä juonet leviämään -.-'') ja erilaisia hahmoja kuin normaalisti. Toisin sanoen, juuri sitä, miksi ylipäätään pyysin haasteita ^^ (sinä, joka annoit tämän, jos satut lukemaan tätä, niin kiitoksia~)