Tervetuloa~

Tervetuloa~

Kuka tahansa sitten oletkin. Toivottavasti viihdyt ja nautit kaikesta pienestä, jota väkerrän silloin tällöin.

Kiitos~

perjantai 30. joulukuuta 2011

Heh he~

Ei mitään sen suurempa asiaa kuin sellainen hauska fakta-tilasto.

Bloggeri näyttä minulle summittaiset tilastot mm. sivunavauksissa ja niistä voi siis päätellä kävijämäärän. Arvatkaapa mitä? Joulukuun kävijämäärät olivat huikeat :') Kuukausina verrattuna joulukuussa oli yli kymmenkertaisesti enemmän klikkauksia kuin edellisinä kuina, mutta aaton jälkeen kävijätkin vähenivät... Ei tartte miettiä, mistä johtuu ^^
Eli voinen olettaa, että pienoinen joulukalenteri oli onnistunut?
Kiitoksia, laittelen luukkuja Finiin jahka ehdin ja myös välistä jääneet ilmaantuvat sitten sinne. Minusta vaan on jotenkin hauskempaa, että kaikki on samassa paikassa ^^''

Ja sit moi~

lauantai 24. joulukuuta 2011

Hyvää joulua~!

Varoitus! Ikäraja k-11 ja kaikki paritetaan kaikille -periaate.



Joka ikinen vuosi Amerikka järjesti suuret juhlat juuri ennen joulua ja joka ikinen valtio saapui paikalle. Jopa nekin, jotka eivät itse joulua viettäneet, sillä hekin tahtoivat tavata toisiaan ja yksinkertaisesti vain pitää hauskaa. Sitä paitsi Amerikan juhlat olivat aina niin suuret, että jokaisella oli mahdollisuus löytää mieleisensä tapa juhlia niitä. Yleensä aasialaiset keskittyivät juttelemaan keskenään pienessä ryhmässä, muutamat tietyt hulttiot karkasivat juomaan väkevämpää tavaraa jonnekin ja varsinkin eteläeurooppalaiset valloittivat suuren tanssilattian käyttöönsä.

Keskustelut käytiin monilla eri kielillä ja jokainen toi oman sävynsä taustameluun. Juomat kelpasivat kaikille eikä ruuankaan kanssa nirsoiltu, vaikka kukaan ei ollut vielä uskaltautunut koskemaan siihen karmean näköiseen juttuun jota Amerikka nimitti kakuksi. Kumpikin Italia kiersi sen kaukaa ja Norjalla oli vaikeuksia saada Tanskaa lopettamaan sille nauraminen. Onneksi Japani oli hyvin kohteliaasti esittänyt arvauksen, ettei vihreän sävyistä jättileivosta edes ollut tarkoitettu syötäväksi vaan pelkäksi koristeeksi. Se sai ihmiset helpottumaan hiukan.

”Hm, Ruotsi, miksihän katossa on muuten verhot?” Tino kysyi jossain välissä vilkuillen kattoa peittäviä kankaita. Ruotsalainen kohautti olkiaan ja asian annettiin olla sillä perusteella että se oli kuitenkin vain jokin amerikkalainen villitys.

”Liet! Liet, niinku, tule nyt!” Puola huusi retuuttaen ystäväänsä perässään. Viro ja Latvia seurasivat kaksikkoa hieman jäljessä vanhemman valtion kantaessa yhtä pientä mochi-seuralaistaan sylissään. He tiesivät jo, minne Puola oli matkalla. Hän oli luultavasti äkännyt vaaleanpunaisella sokerimassalla kuorrutetut ponin muotoiset piparit ja tahtoi käydä ryöväämässä ne itselleen. Matkalla hän onnistui melkein törmäämään Englantiin, joka parhaillaan pakoili Ranskaa. Ja kaikkiahan tiesivät, mitä ranskalainen tahtoi.

Saksa marssi ympäriinsä jalkapallo kainalossaan ja yritti löytää veljensä, mikä oli toivoton tehtävä. Preussi oli kehittänyt itselleen vuosien myötä loistavat taidot olla poissa silloin kuin häntä kaivattiin. Sitä paitsi Unkarikin etsi häntä, joten ei mitään mahdollisuuksia löytää preussilaista siitä salista.

Belgia naureskeli, kun perinteisten joululaulujen lomaan eksynyt latino-hitti lähti soimaan kaiuttimista ja Espanja kaappasi Etelä-Italian tanssimaan ennen kuin mies ehti kieltäytyä. Romano käytti erittäin värikästä kieltä, mutta antoi kuitenkin ihme kyllä espanjalaisen viedä itseään. Belgialaisen nauraessa ja vilkuttaessa heille Hollanti keskittyi lähinnä mulkoilemaan pahasti kaikkia, jotka tulivat liian lähelle hänen sisartaan.  Sveitsi teki aivan samoin, kun joku lähestyi Liechtensteinia, mutta sveitsiläismies vielä korosti elettä puristamalla sormensa nyrkkiin aivan kuin hän voisi tarvittaessa loihtia tahdonvoimalla aseen käteensä.

Saksa oli juuri onnistunut yhdyttämään Englannin ja kysynyt, milloin he pelaisivat perinteisen jouluyön ottelunsa, kun Amerikka nousi lavalle ja musiikki taukosi hetkeksi jotta hänen äänensä kuuluisi varmasti kaikille.

”Heeeeei, kaikki!” hän huusi niin kovaa, että mikrofoni olisi ollut oikeasti tarpeeton, ”merry xmas!”

”Se on merry Christmas, idiootti…”, Englanti mutisi, mutta hänet jätettiin huomiotta.

”Koska on joulu, minulla on teille kaikille suuri yllätys!” Amerikka jatkoi eikä kukaan huomannut kuinka Kanada pudisti hitaasti päätään, ”joulun aikaan tapahtuu ihmeellisiä asioita ja me tarvitsemme lisää säpinää!” Tässä vaiheessa valtioiden mielenkiinto alkoi herätä ja muutamat heistä loivat kysyviä katseita toisiinsa. Amerikka taikoi jostain käsiinsä paksun köyden, jonka toinen pää kiemurteli jonnekin katonrajaan kadoten kokonaan näkyvistä. Hän hymyili leveästi ja nykäisi köyttä pystymättä enää pitämään yllätystään salassa.

”Pitäkää hauskaa!” hän huusi ja nauroi päälle. Väkijoukon katseet kohosivat ylöspäin sopivasti, kun kattoa peittäneet verhot heilahtivat syrjään paljastaen salaisuutensa. Hetken oli aivan hiljaista, kun katseet vaihtuivat järkyttyneiksi tai iloisiksi mielenlaadusta riippuen. Lopulta Unkari oli se, joka sai äänensä toimimaan.

”Mistelinoksia!” nainen huusi riemastuneena, ”missä minun kamerani on…?” Unkarilainen oli aivan oikeassa ja koko salin katto oli täysin mistelinoksakimppujen peitossa. Niitä oli niin paljon, että periaatteessa jokainen salissa olija seisoi täsmälleen mistelin alla. Muutama valtio näytti lähes jähmettyneen kauhusta.

”Mitä ihm…”, Saksa aloitti, mutta joutui italialaisen yllätyshyökkäyksen kohteeksi ennen kuin ehti sanoa asiaansa loppuun asti. Italia ilmestyi lähes tyhjästä ja hyppäsi suoraan saksalaisen syliin kietoen kätensä ja jalkansa hänen ympärilleen sekä painaen huulensa täysin ujostelematta toisen miehen huulia vasten. Hetkeksi Saksa jähmettyi silkasta yllätyksestä, mutta sitten hänen kätensä löysivät vaistonvaraisesti oman paikkansa italialaisen vyötäröltä.

”Ei, idiootti…”, Romano huudahti, kun Espanja loi häneen sen tietyn katseen. Mutta he olivat vieläkin tanssiasennoissa, joten espanjalainen vain virnisti ja yksinkertaisesti taivutti Romanon alas toisen käsivartensa varaan.

”Mi amore…”, Espanja kuiskasi ja jostain syystä Romano ei vastustellutkaan, kun häntä suudeltiin.

Unkari oli kuin toisessa taivaassa ja hänen ainoa huolensa oli, että hänen kameransa muistikortti täyttyisi liian nopeasti.  Hän ei kuvatessaan edes huomannut kuinka Itävalta lähestyi häntä ennen kuin mies rykäisi saadakseen hänen huomionsa.

”Unkari”, Itävalta sanoi ja tarttui naisen käteen, ”jos suot?” Hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan naisen vastausta vaan painoi lyhyen suudelman tämän huulille. Unkari hymyili ja olisi sanonut jotain, mutta Preussi päätti juuri sillä hetkellä ilmaantua paikalle.

”Hah, minä teen tuon paremmin!” hän sanoi ja laski toisen kätensä Unkarin vyötäisille kiskaisten naisen samalla lähemmäs itseään. Preussilainen ei edes epäröinyt suudella naista, vaikka paistinpannun uhka oli aina läsnä. Itävalta tuhahti ja pyöräytti silmiään.

”Sinä olet barbaari”, hän totesi, mutta se ei Preussin hymyä hyytänyt.

”Olen paljon parempi suutelija kuin sinä”, hän sanoi virnistäen.

”En usko”, Itävalta vastasi. Preussi päästi otteensa Unkarista, joka seurasi tilanteen kehittymistä suurella mielenkiinnolla, ja asteli lähemmäs toista miestä.

”Minä näytän sinulle”, preussilainen julisti ja tarttui sitten kaksin käsin kiinni Itävallan päästä ennen kuin kukaan ehti estää ja painoi suudelman tämän huulille. Itävalta itse ei saanut sanaakaan suustaan, mutta Unkarilla oli kiire hihkua ja ottaa niin monta kuvaa kuin vain pystyisi.         


”Ruotsi…?” Suomi kysyi katsellessaan kuinka hänen valtio ystävänsä tekivät parhaansa seotakseen kunnolla.

”Hmm?” Ruotsi murahti tarkkaillen hänkin ihmisiä, mutta luultavasti eri syystä kuin Suomi.

”Mikset sinä ole vielä suudellut minua?” Suomi kysyi suoraan ja luultavasti ensimmäisen kerran vuosisatoihin Ruotsi punastui.

”Tuota…”, hän aloitti, mutta suomalainen naurahti ja kiskaisi hänen päätään hellästi alemmas solmion avulla ja suuteli naapurivaltiotaan. Ruotsi mukautui tilanteeseen mielellään ja malttoi tuskin päästää suomalaistaan otteestaan, kun Norja ilmestyi paikalle ja napautti hänen olkaansa.

”Minun vuoroni”, norjalainen ilmoitti ja tarttui Tinon kädestä painaen huulensa hetkeksi hänen huulilleen. Tino naurahti, kun hänen kumpikin naapurimaansa osoitti vuorotellen huomionsa hänelle ja loputkin Pohjoismaista ilmestyivät paikalle. Tanska oli selvästi innoissaan, mutta Islanti näytti jopa aavistuksen pelokkaalta. Norja päästi otteensa Suomesta ja kietoi vuorostaan kätensä omistavasti pikkuveljensä ympärille.

”Hei! Minä saan suudella kaikkia!” Tanska julisti riemukkaasti ja tarttui ensimmäisenä kiinni suomalaisen leuasta antaen hänelle suukon. Seuraava uhri oli Norja, joka antoi tanskalaiselle hieman pidemmän suudelman, ja Islanti oli ilmeisesti saanut osansa jo aiemmin. Ruotsin kohdalla Tanskan piti hiukan tapella, mutta lopulta hän sai suudeltua viimeistäkin Pohjoismaata, kunhan hän oli painanut ruotsalaisen kädet tämän kylkiä vasten ja suostutellut tätä hetken. Lohdutukseksi Suomi antoi Ruotsille vielä toisen suudelman jälkeenpäin ja pyysi tätä olemaan tappamatta tanskalaista.


”Angleterre”, Ranska kuiskasi.

”Frog”, Englanti vastasi takaisin huomattavasti synkemmällä sävyllä ja mulkoili miestä, joka tukki hänen tiensä pois salista.

”Minne olet matkalla?” Ranska kysyi, mutta englantilainen tuhahti.

”Jonnekin muualle”, hän totesi, ”tämä on typerä idea.” Ranska naksautti kieltään ja pudisti päätään hitaasti pitäen kuitenkin hymyn kasvoillaan.

”Mutta ethän sinä voi lähteä ennen kuin olet suudellut minua!” hän huudahti, mutta toinen mies tuhahti.

”Mene pois tieltä”, hän käski ja olisi työntynyt ranskalaisen ohi, jos tämä ei olisi normaaliin tapaansa päättänyt tehdä kaiken vaikeammaksi. Ranska tarttui toisella kädellä Englannin ranteesta ja ennen kuin englantilainen edes huomasi, hänet oli näppärästi käännetty ranskalaisen syliin.

”Mutta mon cheri…”, Ranska kuiskasi huulet aivan Englannin kaulalla.

”Ei”, Englanti vastasi, vaikka ei voinutkaan estää itseään värähtämästä, kun toisen hengitys kosketti hänen ihoaan. Hitaasti Ranska painoi yhden hellän suudelman hänen kaulalleen.

”Ihan pieni…”, hän jatkoi kuljettaen huuliaan yhä lähemmäs Englannin huulia.

”Ei…”, mies vastasi, muttei myöskään riistäytynyt otteesta.

”Minä rakastan sinua”, Ranska kuiskasi lähes surullisella äänellä ja painoi sitten pienen ja hyvin hellän suudelman Englannin huulille ennen kuin päästi irti hänestä. Englantilainen huokaisi huomattuaan pidättäneensä henkeään ja hänen kätensä sekä jalkansa tärisivät.

”Francis…”, hän kuiskasi ja huomasi sitten, että mies oli jo kääntynyt lähteäkseen. Täysin miettimättä Englanti astui askeleen eteenpäin ja kurotti kättään saaden juuri ja juuri otteen ranskalaisen hihasta. Ranska käännähti ja näytti hetken yllättyneeltä ennen kuin tuttu hymy kohosi taas hänen kasvoilleen.

”Se ei ollut kunnon suudelma”, Englanti totesi ja huomasi yhtäkkiä siirtyneensä aivan Ranskan eteen. Hän tuijotti miehen huulia hetken ja painoi sitten omansa niitä vasten olematta edes täysin varma mitä hän oli tekemässä. Onneksi Ranska oli paljon paremmin perillä asioista ja pian heidän kummankin kädet olivat toistensa ympärillä ranskalaisen kielen lipoen Englannin huulia.

”Angleterre…”, Ranska huokaisi ja hengitti huomattavasti raskaammin, kun he viimein lopettivat. Englannin kasvoilla oli outo ilme ja hän vain hymähti vastaukseksi, ”kaikki kunnossa…?” Englantilainen nyökkäsi ja perääntyi hitaasti istumaan tuoliin näyttäen edelleen oudolta. Hänen ilmeensä oli ihan kuin haaveileva ja hän näytti kadonneen johonkin toiseen maailmaan. Ranska mietti hetken ja hymyili sitten leveästi tajuttuaan tilanteen.

”Minun viehätysvoimani oli liikaa hänelle, mon cheri”, ranskalainen totesi ja pudisti päätään, ”voi Angleterre…” Englanti mumisi jotain, mutta kukaan ei saanut selvää siitä ja Ranskalla oli uusi ongelma ratkottavanaan. Hän ei voisi jättää englantilaista tuollaiseen tilaan, kun kaikki olivat sekoamassa tai seonneet jo mutta, jos Ranska pysyisi täällä, hän menettäisi loistavan tilaisuuden ihastella suutelevia ja intohimoisia ihmisiä. Ongelma oli todellakin vaikea, mutta se ratkesi lähes itsestään, kun nuori saarivaltio kurkisti varovasti saliin ovelta.

”Seychellit”, Ranska kutsui ja tyttö hymyili hänelle, ”auttaisitko isoveli Ranskaa hiukan?”

”Totta kai”, Seychellit vastasi ja vilkaisi sitten Englantia, joka silti istui tuolillaan, ”miten?” Ranska hymyili ja taputti tytön hiuksia, kun tämä oli kävellyt hänen luokseen.

”Vahtisitko Angleterrea minulle, kulta pieni?” Ranska kysyi hymyillen, ”hän on hiukan… Epätasapainossa.” Seychellit katseli vielä hetken englantilaista ja nyökkäsi sitten todettuaan että epätasapainoinen oli varmasti juuri oikea sana siihen tilanteeseen.

”Okei”, hän vastasi hymyillen ja asettui seisomaan Englannin viereen, ”en anna kenenkään kiusata häntä.”  Ranska hymyili ja painoi pienen suukon tytön poskelle kiitokseksi.

”Hienoa, isoveli Ranska on nyt hyvin tyytyväinen”, hän sanoi, ”lähden nyt katselemaan vähän…” Seychellit nyökkäsi ja vilkutti ranskalaisen perään pirteänä.

”Minä muuten näin, mitä tapahtui”, nuori saarivaltio vielä totesi Englannille hyvin tyytyväisellä sävyllä.
  

”Tämä suunnitelma oli mahtava!” Amerikka julisti katsellessaan ympärilleen, ”eikö niin, Matt?” Kanada antoi katseensa kiertää arvioivasti pitkin salia ja sitten hän nyökkäsi lyhyesti ennen kuin vastasi.

”Kukaan ei ole vielä tappanut ketään”, hän totesi aivan kuin kyseessä olisi suuri saavutus. Amerikka vain nauroi ja näytti tyytyväiseltä.

”Mahtava suunnitelma, niin minä sanoin”, hän selitti ja Kanada pyöräytti silmiään hänen takanaan. Hänen veljensä ehkä piti suunnitelmaa mahtavana, mutta häntä itseään hieman arvelutti, mitä tapahtuisi, kunhan aamu koittaisi.

Tosin… Kukaan ei ollut vielä tappanut ketään… Ja kaikilla näytti oikeastaan olevan hyvin hauskaa.


A/N: Ja joulukalenteri on siis valmis~!  Hyvää joulua kaikille ja erityisen isot kiitokset Sipille, Smoothylle ja Tiiulle luukkujen kommentoimisesta <3

Viettäkää kaikki upea päivä! Fijne kerstdagen! Merry Christmas! Rõõmsaid jõule! Joyeux Nöel! God jul!

perjantai 23. joulukuuta 2011

Kahdeskymmeneskolmas joulukuuta

”Oletko ihan varma tästä?” Kanada kysyi hiljaa katsellessaan kohti suuren salin korkealle yltävää kattoa ja sen ylimääräisiä koristuksia. Amerikka katsoi hänkin ylöspäin ja näytti erittäin tyytyväiseltä itseensä kuten aina.

”Täysin varma. Olen aina täysin varma”, hän vastasi, ”tämä juhla tullaan muistamaan vielä monen vuoden päästä, hah ha ha!” Kanada vilkaisi vielä kerran kattoa eikä näyttänyt kovin vakuuttuneelta. Tosin Amerikka oli oikeassa, nämä juhlat tuskin unohtuisivat.

”Jos sanot niin…” hän mutisi, kun Amerikka nauroi vielä hiukan lisää.

”Mutta voin myöntää sinulle”, amerikkalainen hetken päästä totesi, ”sain tämän idean viime kokouksesta, kun Tino selitti joulunajan ihmeistä. Ajattelin että tarvitaan pientä säpinää.” Kanada kohotti toista kulmaansa.

”Säpinää? He luultavasti sekoavat…”, hän sanoi, mutta Amerikka vain nauroi, ”kuinka moni on muuten tulossa?” Amerikkalainen oli hetken hiljaa miettiessään ja sitten hän nyökkäsi tyytyväisenä.

”Kaikki”, hän vastasi ytimekkäästi ja Kanada pudisti päätään hiljaa.

”Siitä tulee…”, hän aloitti, mutta joutui keskeytetyksi.

”Mahtavaa!” Amerikka huudahti, ”tule Matt, meidän täytyy vielä piilottaa yllätys.” Kanada nyökkäsi ja seurasi veljeään, muttei voinut olla katsomatta vielä kerran ylöspäin. Yleensä pelkkä yksi ovelle ripustettu mistelinoksa sai tietyt valtiot aivan sekaisin, mutta mitä tapahtuisi kun koko salin katto olisi täynnä misteleitä?  



A/N: Se oli lyhyt eikä yhtään suudelmaa... Mutta tämän päivän luukun tarkoituskin oli olla vain vihjausta huomisesta. Arvaatteko, mitä tapahtuu?

Kahdeskymmenestoinen joulukuuta~

”Ei tuota”, Tino kielsi lyhyesti, ”se on aivan liian pieni ja tuo latva on vino.” Ruotsi alkoi tottelevaisesti katsella muita kuusia, mutta suomalainen oli jo löytänyt suosikkinsa ja tarpoi kovaa vauhtia sitä kohti. He olivat keskellä metsää, sillä perinteiden vuoksi he hakivat joulukuusen aina kahdestaan, mutta he eivät myöskään olleet onnistuneet toistaiseksi löytämään sellaista, joka kelpaisi kummallekin. Kuten joka vuosi, Suomi ja Ruotsi päätyivät viettämään koko päivänvalon etsien kuusta ja he kulkivat yhä syvemmälle metsään. Tosin he eivät olleet siitä kovin huolissaan. Kaikki muutaman kilometrin säteellä oli Tinon maata, joten eksymisestä ei ollut pelkoa.  

”Liian harva”, ruotsalainen mutisi ja osoitti kolmatta kuusta vielä hiukan kauempana, ”tuo on parempi.” Tino seurasi hänen katsettaan, mutta hyväksynnän sijaan hän tuhahti.

”Siinähän on ruskeita neulasia! Ne tipahtavat pois ennen kuin ehdimme edes kotiin asti”, hän totesi ja he kumpikin jatkoivat hiljaa sen oikean etsimistä. Lunta ei onneksi ollut paljon, joten kulkeminen oli helppoa eikä kylmäkään juuri pelottanut. Ainoa huoli oli, että aurinko alkaisi laskea ennen kuin kuusi olisi löydetty, mutta onneksi muutaman minuutin kuluttua suomalainen iski silmänsä täydelliseen yksilöön. Se oli juuri sellainen, jonka nähdessään hän tiesi että se tulisi koristamaan hänen olohuonettaan. Suomi viittoi Ruotsin luokseen ja osoitti valitsemaansa puuta leveästi hymyillen. Ruotsalainen tarkasteli sitä hetken harkiten, mutta nyökkäsi sitten.

”Se kelpaa”, hän mutisi vaikka Tino olikin jo siepannut pienen kirveen häneltä ja lähtenyt kaatamaan puutaan. Juuri kun suomalainen oli kumartumassa alas, lumipallo tömähti vasten hänen niskaansa ja hän värähti kun kylmä lumi kosketti hänen paljasta ihoaan.

”Ruotsi…”, hän sanoi vilkaistessaan toista valtiota kohti, ”älä viitsi nyt. Minulla on puu kaadettavana.” Ruotsalaisen ilme oli häkeltynyt ja hän katsoi hitaasti ympärilleen.

”En se ollut minä…”, hän viimein mutisi ja Tino kohotti toista kulmaansa.

”Me olemme keskellä metsää, mistä se lumipallo sitten tuli?” hän kysyi ja hänen yllätyksekseen Ruotsi kohautti olkiaan.

”Tonttu?” hän ehdotti ja Tinoa alkoi tosiaan miettiä, mitä ihmettä Ruotsi oli juonut. Yleensä ruotsalainen suhtautui vakavasti asioihin, mutta Suomi päätti antaa asian olla ja hän kumartui taas alas päästäkseen katkaisemaan kuusen aivan juuresta. Hän sai lyötyä pari lyöntiä, kun toinen lumipallo osui hänen selkäänsä.

”Ruotsi! Mitä ihm…”, Tino aloitti, mutta keskeytti nähdessään miehen ilmeen. Ruotsi oli täysin häkeltynyt ja hän näytti epätoivoiselta ja syylliseltä samaan aikaan yrittäessään nähdä ympärille, jos jossain olisikin joku kolmas ihminen piilossa. Kaikesta vakavuudesta huolimatta tilanne näytti huvittavalta ja Suomi yritti estää itseään hymyilemästä liian leveästi.

”Minä…”, Ruotsi aloitti, mutta sillä hetkellä jostain sivummalta puun takaa lensi lumipallo, joka osui täsmällisesti ruotsalaismiehen olkapäähän. Hän perääntyi muutaman askeleen ja ennen kuin Tino tai hän itse ehti sanoa mitään, sivummalta lensi uusi ammus osuen suoraan Ruotsin ylläpuolella olevan kuusen oksille. Koska oksat sattuivat pitelemään täyttä lumikuormaa, löysi ruotsalainen itsensä maasta istumasta ja yltä päältä kylmän lumen peitossa.

Tino ehti kuulla hiljaisen naurahduksen, joka oli tarpeeksi kertomaan kuka oli liittynyt kolmantena pyöränä heidän kuusenhakureissulleen. Suomalainen otti vauhtia ja syöksyi puiden taakse, mutta Aksel oli ottanut jo jalat alleen.

”Aksel!” Tino huusi, mutta mies pysähtyi vain sen verran että sai vilkutettua hänelle.

”Moi moi, kultaseni!” hän vastasi ja katosi sitten metsikköön nauraen silti koko ajan. Tino katsoi hänen peräänsä ja pudisti sitten päätään kuitenkin hymyillen samalla. Hänen kaksoisolennollaan tuntui riittävän outoja luonteenpiirteitä vaikka muille jakaa.

”Se oli tonttu”, Tino totesi palatessaan takaisin. Ruotsi oli jo päässyt ylös maasta, mutta hän näytti varovaiselta ja hänellä oli kumma ilme kasvoillaan. Yhdistettynä lumiseen yllätyshyökkäykseen ja heidän kuusen hakemiseensa se näytti suoraan sanottuna vain huvittavalta. Tino nauroi hiljaa auttaessaan Ruotsi pudistelemaan lunta vaatteistaan ja hiuksiltaan.

”Minä luulin, että emme ole Norjassa…”, Ruotsi mutisi ja Tino hymähti hiljaa. Hän ei välittänyt esitellä Akselia maailmalle, joten jos ruotsalainen nielisi tonttu-selityksen, se olisi vain hyvä.

”Norja ei ole ainut, jolla on outoja seuralaisia”, suomalainen totesi hyväntuulisesti ja Ruotsi loi häneen jälleen kumman katseen. Suomi yritti vain hymyillä uskottavasti ja hän kurottautui hetkeksi varpailleen saadakseen painettua omat huulensa ruotsalaisen aavistuksen kylmettyneitä huulia vasten. Suudelma tuntui vievän Ruotsin ajatukset jonnekin aivan muualle ja hetki piteni hieman enemmän kuin Tino oli tarkoittanut. Lopulta hänen oli lopettava ihan vain sen takia, että kuusi ei kaatanut itse itseään.

****

”Hei, kultaseni”, Aksel aloitti. Hän oli ilmestynyt Tinon asunnolle noin puolituntia sen jälkeen kun Ruotsi oli lähtenyt takaisin kotiinsa tullakseen takaisin joulupäiväksi muiden Pohjoismaiden kanssa. Tinolla oli vahva epäilys, että Aksel oli odottanut ulkopuolella. Senkin vuoksi, että mies oli nähtävästi päättänyt juoda kaiken kahvin talosta.

”Niin?” Tino kysyi, ”ja mikä se lumipallo juttu oli olevinaan? Nyt Ruotsi luulee, että suomalaiset metsät vilisevät tonttuja.” Aksel pyöräytti silmiään ja kulautti jälleen yhden kupillisen kahvia kurkkuunsa.

”Se oli hauskaa”, hän selitti, ”näitkö sen ilmeen? Hah ha!” Tino yritti, mutta hän ei saanut pidettyä ilmettään kurissa enää vaan hän päätyi nauramaan hetken yhtä aikaa Akselin kanssa.

”Oli se…”, Tino mumisi, kun hän sai viimein itsensä taas hallintaan, ”mitä muuten olit sanomassa ensin?” Aksel mietti hetken ja sitten hän napsautti sormiaan.

”Sinun pitää lopettaa hänen suutelemisensa, kultaseni”, hän sanoi ja jatkoi, kun Tino katsoi häntä kysyvästi, ”Oikeasti! Tai sitten varoitat minua ennen kuin hän tulee tänne… Minusta ei muutenkaan ole hauskaa olla sinä, mutta suuteleminen on jo liikaa.” Tino tuijotti häntä hetken.

”Ruotsi… Suuteli sinua?” hän kysyi hitaasti ja Aksel nyökkäsi näyttäen hyvin harmistuneelta.

”Eilen, kun hän tuli ja luuli minua sinuksi”, hän mutisi vastaukseksi, ”lopeta tuo nauraminen!” Tino melkein makasi pöydän päällä yrittäen saada jälleen kerran nauruaan kuriin. Tällä kertaa se olikin huomattavasti vaikeampaa.

”Se tämänpäiväinen oli siis kostoa”, Tino totesi rauhoituttuaan hieman, ”mitä sinä sitten teit? Ja miten sinä edes törmäsit häneen?!” Aksel loi häneen hiukan äkäisen katseen ja selvästi toivoi, että ei olisi edes maininnut asiasta.

”Sanotaan vaikka, että olin liian kiireinen tarkkaillakseni sinua kultaseni, että olisin huomannut hänet”, mies lopulta mutisi hyvin nopeasti, ”ja, jos sinua oikeasti kiinnostaa, minä huusin hänelle ja sanoin että hänen pitäisi hankkia uudet lasit jos hän ei edes erota kahta suomalaista toisistaan.”

”Ruotsi-parka…”, Tino mumisi jostain nauramisensa lomasta.

”Hei! Minä olin uhri!” Aksel huudahti, mutta Tino vain huitoi kättään vastaukseksi pystymättä enää sanomaan mitään.  



A/N: Tässä on jotain, mikä ei iskenyt muhun... Aivan kuin jokin tyylissä ei ihan istunut. No, anyway, koska kalenterissa pitää olla SuFiniä enkä tahtonut jättää Akselia ulkopuolelle... Tota... Te luitte sen just ^^'''
En ehtinyt eilen kirjottaa, joten leikitään että se on kahdeskymmenes toinen nyt.

Aksel stalkkeroi Tinoa, yeah~

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Kahdeskymmenesensimmäinen joulukuuta~

”Olen kotona”, Viro totesi väsyneenä aukaistessaan ulko-oven. Joulukuu oli muutenkin vuoden kiireisintä aikaa ja sitten tietenkin juuri hänelle sattui näitä päiviä, jotka olivat edes takaisin juoksemista aamusta iltaan. Hän huokaisi syvään, mutta tyytyväisenä saatuaan kaiken ainakin lähes valmiiksi, ja painoi oven takanaan kiinni. Vasta, kun hänen avaimensa kilahtivat eteisenpöydän tyhjään puukulhoon, hän tajusi talon tuntuvan oudon hiljaiselta.

”Hei… Otukset?” Viro kutsui mochejaan ja käveli valppaana sisemmäs taloonsa. Hän oli ehtinyt jo tottua pieniin talonvaltaajiinsa ja niiden erikoiseen elämään, mutta koskaan ei voinut olla varma. Viro oli sitä paitsi ollut kauan poissa, ties mitä mochit olisivat saaneet päähänsä. Varsinkin se amerikkalainen tuntui pursuavan jonkinlaisia ideoita, jotka eivät yleensä päättyneet hyvin.

”Onko täällä ketään?” Viro kysyi taas kuulostaen jo aavistuksen epäilevältä. Olivatko ne päättäneet leikkiä piilosta tänään? Siinä tapauksessa virolainen tietäisi, kuka sen pelin voittaa. Se yksi mochi, jonka nimen hän oli taas unohtanut, oli oikea taikuri olemaan huomaamaton. Mutta muiden osalta oli kyllä ihme, että talossa oli hiljaista. Tuskin sellainen lauma saisi pidettyä ääntä pois muuten kuin ruoka-aikaan ja öisin.

Viro käveli yläkertaan johtavien portaiden luokse ja epäilyksen tilalle alkoi kasvaa huoli. Missä mochit olivat? Entä, jos joku oli vienyt ne tai ne olivat onnistuneet eksymään jollain seikkailullaan? Viro oli väsynyt päivän jälkeen, mutta hänen täytyisi löytää ongelmalliset seuralaisensa ennen kuin hän voisi asettua rauhassa sohvalle katsomaan televisiota.

”Missä…”, Viro aloitti, mutta tällä kertaa pieni kolahdus keskeytti hänet ja hän käänsi katseensa juuri sopivasti kun lauma pieniä pyöreitä olentoja hyppäsi hänen päälleen.  Jokainen niistä tunki virolaisen syliin ja heiluttivat innokkaasti lippujaan oltuaan jo pitkään piilossa odottamassa valtion paluuta. Niiden kärsivällisyys oli lähes loppunut sekä kaikki evääksi otetut kaalinlehdet syöty, mutta viimein Viro oli tullut kotiin. Nyt ne yrittivät kaikki kilvan saada huomiota ja Viron käsivarret uhkasivat loppua.

”Vai halusitte te yllättää minut…”, hän totesi toivuttuaan sekä saatuaan tasapainonsa hallintaan ja mochit heiluttelivat lippujaan taas loikoillessaan hänen sylissään, olkapäillään ja yksi jopa hänen päänsä päällä, ”mitä jos minä tekisin meille ruokaa ja sitten katsotaan televisiota?” Pieni lippujen heilutus vastaukseksi ja muutama niistä hyppäsi alas loikkiakseen edeltä keittiöön. Viro naurahti ja unohti väsymyksensä hetkeksi.

”Minulle leipää ja teille salaattia”, hän totesi eikä yksikään mocheista näyttänyt pahemmin vastustelevan ajatusta.



A/N: Joo... Tässä ei ollut suudelmia... Mut mochit on kivoja! Ja mun piti kirjoittaa jotain nopeasti ^^'' Mutta ei huolta. Grande finalessa tulee olemaan suudelmia tämänkin edestä~

tiistai 20. joulukuuta 2011

Kahdeskymmenes joulukuuta~

”Sey…”, Englanti kutsui entistä siirtomaataan, joka keskittyi lähettelemään lentosuukkoja periaatteessa kaikille, ”Sey.” Lopulta tyttö käännähti hymyillen katsomaan vanhempaa valtiota, joka oli jäänyt hieman hänen jälkeensä. Se ei tosin ollut ihme. Seychellin innokas tapa yrittää nähdä kaikki samaan aikaan tiputti automaattisesti suurimman osan ihmisistä hänen jäljestään.

”Anteeksi…”, Seychellit mutisi huomattuaan englantilaisen närkästyksen, mutta hän hymyili kuitenkin aivan kuin se aurinko, joka piti hänen pienen saarensa lämpimänä, ”mitä sanoit? En kuunnellut kunnolla…” Englanti huokaisi tietäen hyvin, ettei hän pystyisi olemaan äkäinen nuorelle naiselle, joka vain oli utelias ja tahtoi osoittaa ystävällisyyttä.

”Me olemme Lontoossa, Sey”, hän kuitenkin aloitti hieman nuhtelevalla sävyllä, ”nuo… Lentosuukot eivät kuulu tapoihin täällä.” Seychellit näytti ottavan nuhteet hyvin ja vain pieni huulten mutristus kertoi jotain hänen mietteistään.

”Miksei?” hän kysyi suoraan saaden Englannin hetkeksi todella miettimään asiaa.

”Se ei vain kuulu”, mies vastasi lopulta, mutta Seychellit ei siihen tyytynyt. Hän hypähteli takaisin englantilaisen luokse eikä välittänyt ollenkaan muista ihmisistä.

”Sen pitäisi kuulua”, saarivaltio totesi ja painoi sormensa huulilleen, ”katso, teet vain perässä. Kokeile. Se on mukavaa.” Englanti kohotti toista kulmaansa eikä tehnyt elettäkään seuratakseen Seychellien mallia.

”Sinä olet oppinut tuon Ranskalta…”, hän mutisi ja olisi lopettanut keskustelun siihen jatkaen samalla heidän matkaansa, mutta Seychellit kohdisti parhaan anovan katseensa häneen.

”Kiltti isoveli Englanti”, tyttö pyysi, ”anna minulle yksi lentosuukko…” Mies katsoi häntä hetken hiljaa ja huokaisi sitten syvään antaessaan periksi. Tuon katseen edessä hän ei vain pystyisi sanomaan ei, joten hän painoi sormensa hetkeksi huulilleen ja lähetti sitten suukon puhalluksen saattelemana nuorelle saarivaltiolle. Seychellit naurahti ja sieppasi samansa suukon ilmasta ennen kuin lähetti omansa takaisin Englannille.

”Kiitos Englanti!” saarivaltio naurahti ja iski sitten silmäänsä, ”kunhan isoveli Ranska kuulee tästä…” Englanti, joka oli jo muutenkin punastunut jostain syystä, hätkähti silmiin nähden.

”Et varmasti kerro hänelle!” hän esteli, mutta Seychellit vain nauroi hurmaavaan tapaansa pujottaessaan käsivartensa vanhemman valtion käsivarren alle.    



A/N: Mun fanonissa Seychellit on maailman suurin FrUkin kannattaja :'3 Ja hän on vähän kuin lievempi versio Ranskasta...
Vielä neljälle päivälle suudeltavat... Mitähän keksin?

maanantai 19. joulukuuta 2011

Yhdeksästoista joulukuuta~

”Huomenta ystäväni”, Preussi tervehti ja istuutui suorilta pöydän ääreen, jonne Ranska ja Espanja olivat jo viritelleet jonkinlaisen korttipelin ajan kuluksi.

”Ah, Preussi, olet myöhässä”, Espanja totesi, mutta hymyili kuitenkin, ”ja nyt on yö…”

”Me luulimme jo, että peruutit tapaamisen”, Ranska jatkoi sujuvasti. Preussi kohautti olkiaan ja viittasi tarjoilijalle puolihuolimattomasti. Heidät kaikki tunnettiin tässä paikassa, joten hänen ei tarvinnut selitellä tilaustaan.

”On mahtavaa olla myöhässä”, hän selitti ja kaivoi sitten pienen muistikirjan taskustaan, ”ja meni aikaa saada tämä.” Hän nakkasi sen pöydälle ja sekä Ranska että Espanja vilkaisivat sitä mutta kumpikaan ei tehnyt elettäkään selvittääkseen sen tarkoitusta. He vain tuijottivat entistäkin uteliaammin Preussia, joka oli muutenkin järjestänyt kolmikon kokoontumisen selittämättä yhtään mitään.

”Mon ami”, Ranska lopulta aloitti, ”tahdot varmaan jakaa suuren suunnitelmasi ystäviesi kanssa?” Espanja nyökkäili mukana, mutta Preussi piti heidät vielä hetken jännityksessä siemaisten oluttaan, jonka tarjoilija oli juuri tuonut hänelle.

”Se onkin hieno suunnitelma”, hän aloitti ja kaksi muuta valtiota keskittyivät kuuntelemaan, ”tiedättehän ne puheet, jotka Suomi aloitti silloin kokouksessa kuun eka päivä? Minusta meidän pitäisi antaa oma panoksemme tähän joulun aikaan.” Hän keskittyi taas hetkeksi juomaan.

”Preussi, älä ole ilkeä! Kerro jo kaikki”, Espanja pyysi.

”Joo, joo”, Preussi vastasi ja virnisti, ”mitä, jos lähettäisimme pieniä rakkauskirjeitä muille? Nimettömänä tietenkin.” Tässä vaiheessa Ranska oli jo täysin mukana eikä Espanjakaan vastustellut. He kolme olivat toisaalta aina täysillä mukana toistensa suunnitelmissa, joten Preussi ei ollut edes olettanut joutuvansa selittelemään tai suostuttelemaan sen enempää.

”Oh, rakkauskirjeitä”, ranskalainen totesi haaveilevalla äänellä, ”minä voin laatia kirjoituksen, mutta… Mistä saamme osoitteita? Jos oikein muistan, suurin osa valtioista tahtoo pitää ne salassa meiltä… En ymmärrä, miksi.”

”Minäkin olen ihmetellyt sitä…”, Espanja mumisi, mutta Preussi naurahti hiljaa ja ojensi kättään napauttaakseen pöydälle nakkaamaansa kirjasta.

”Meillä on tämä”, hän totesi ja selasi sen auki. Tällä kertaa muut valtiot kumartuivat lähemmäs ja tarkastelivat huolellisella käsialalla kirjoitettuja rivejä. Nopeasti oivallus nousi kummankin kasvoille.

”Osoitekirja…”, Espanja sanoi, ”ja tämähän on Unkarin!” Preussi nyökkäsi. Hän oli tosiaan tehnyt töitä saadakseen sen osoitekirjan ja selviytyäkseen vielä elossa tapaamaan ystäviään.

”Tässä on kaikki mahdolliset osoitteet…”, Ranska totesi ja selaili muutaman sivun eteenpäin, ”Preussi, sinä tulet olemaan kuollut, kunhan Unkari löytää tämän. Hän ei tainnut kuitenkaan itse luovuttaa tätä?”

”Otin sen omalla luvalla”, Preussi myönsi, ”mutta, jos suunnitelma onnistuu täydellisesti, kuten sen tietenkin pitäisi koska minä suunnittelin sen! Unkaria ei haittaa vaikka lainasinkin hänen osoitekirjaansa.” Kaikkien kolmen valtion huulet kääntyivät virneeseen, kun he kuvittelivat millaista jälkeä heidän pienet rakkauskirjeensä saisivat vielä aikaa.

Preussi jatkoi oluensa juomista ja Espanja selaili innoissaan Unkarilta vietyä osoitekirjaa mutisten samalla itsekseen. Ranska oli löytänyt jostain takkinsa taskusta kynän ja palan paperia ja luonnosteli kovalla vauhdilla heidän salaista rakkauskirjettään. Hän joutui keskittymään, jottei lisäilisi vahingossa oman kielensä sanoja mukaan ja siten saisi kaikkia itsensä perään, mutta lopulta hän oli valmis ja Espanja sekä Preussi tarkastelivat aikaansaannosta tyytyväisenä.

Hei rakkaani,
Et tiedä, kuka olen, mutta minä tunnen sinut hyvin.
Olen tarkkailut sinua.
Rakastan sinua.
Olet ainoa, joka saa sydämeni tuntemaan näin.
Kiltti, lupaa olla minun.
Suukkoja~
Salainen ihailijasi <3

”Loistavaa!” Preussi huudahti, ”ja sitten valitaan osoitteet!” Koko loppu yö kului kolmikon osalta erittäin hyvin heidän naureskellessa ja juoniessa suunnitelmaansa eteenpäin.   


A/N: Sanon vain sen, että odotelkaa seuraavaa ystävänpäivää ^^ Jos ehdin, kirjoitan sen mitä tästä seurasi... Ja tiedän, tämä ei ole aivan suudelma, mutta en ajatellut kenenkään välittävän... Anyway, viikonlopulta ei ole luukkuja enkä niitä ala kirjoittamaan nytten, mutta kunhan selviän joulusta laitan nämä luultavasti parin oneshotin osassa Finiin ja silloin lisään puuttuvat luukut väliin. Kaikki iloisia?