Moi~ Tää pätkä on sitten taas näitä mun Jatkotapaaminen juttuja... ihan samoin kun tuon edellisenkin kanssa, että en tiedä vielä tuleeko tää näin vai jotenkin muuten ^^' Tämä pätkä sijoittuu jonnekin 1960-luvulle, kun Ruotsi ja Suomi tapaavat toisensa kunnolla ekan kerran sitten 1809:n (jep, olen ilkeä heille....) Eikä tässäkään ole mitään sen suurempaa, kun että tahdon muistaa, mitä ajattelin kirjoittaa. (eli tää ei välttämättä edes aukea täysin kaikille... mun mieli on outo xD)
Sisältää SuFin-varoituksen. Älä lue, jos et pidä siitä, okay?
”Sattuu katsoa sun haavoja…
niitä aika ei kai paranna,
sun täytyy kantaa arvet mukana…”
Ruotsin sormet koskettivat vaaleaa ihoa. Hän muisti joskus ihmetelleensä, miten pelkkä tällainen pieni tunne suomalaisesta aiheutti kumman tunteen hänen sisälleen ja sekoitti kaikki ajatukset. Enää hän ei ihmetellyt, sillä vuosien kuluessakin kaikki Suomessa oli kuitenkin rakasta Ruotsille. Huolimatta pitkästä erosta, huolimatta synkästä ikävästä… Hän rakasti vieläkin.
Nyt ruotsalaisen sormet kulkivat jälleen pitkin toisen valtion vartaloa niitä tuttuja reittejä, joita hän oli niin kovasti ikävöinyt. Suomi makasi aloillaan antaen Ruotsin tutkia rauhassa. Nuoremman miehen silmät olivat kiinni ja hän näytti rauhalliselta. Se muistoista tuttu hymy, jota Ruotsi oli eniten kaivannut, oli hävinnyt hetkeksi jonnekin. Mutta kaiken tuskan ja kärsimyksen jälkeen, pelkkä tyyneyskin tuntui paremmalta kuin vain täydelliseltä. Ehkä kaikki olisi viimein taas hyvin.
Etsivät sormet tapasivat ensimmäisen poikkeaman, jotain mitä ei ollut ollut viime kerralla. Ruotsi murahti itsekseen ja pysähtyi. Hänen ei tarvinnut kysyä ääneen. Suomi ymmärsi häntä ja vastaisi, jos tahtoisi. Odottavassa hiljaisuudessa Ruotsin sormet piirsivät arven viivaa.
”Talvisota 3. tammikuuta 1940”, Suomi sanoi vakavalla äänellä avaamatta kuitenkaan silmiään. Ruotsin sormet löysivät pian seuraavan arven vaaleasta ihosta.
”Sisällissota, punaisten luoti”, suomalainen taas kertoi ja jatkoi, kun ruotsalaisen sormet hipaisivat viereistä arpea, ”sama sota, mutta valkoisten luoti.” Ruotsin mieli synkistyi taas hiukan enemmän, miksei hän pystynyt pitämään rakkaastaan parempaa huolta silloin. Miksi hän oli uskonut muita…
Kolmas arpi tuntui karheammalta kuin muut. Ruotsi kosketti pirstaleista jälkeä varovasti.
”Jatkosota”, Suomi selitti, ”se oli kranaatti.” Neljäs arpi löytyi suomalaisen vasemmasta olkapäästä. Viides kaulalta. Kuudes oikean lapaluun alta. Ruotsi lakkasi jo ajattelemasta päivämääriä, hän vain kuunteli vaiti kun Suomi kertoi jokaisen kipeän muistonsa tarinan. Viimein ruotsalaisen sormet löysivät viimeisen kymmenistä arvista.
”Se ei edes ole taistelusta”, Suomi aloitti ja Ruotsin yllätykseksi hän myös hymähti hiljaa, ”se oli vain vahinko. Oli aivan pimeää ja minä juoksin päin omia mäntyjäni.
*näkymätön seinä* juu, loppu jääköön sitten siihen varsinaiseen tarinaan... (kuten myös se, miten he _päätyivät_ tuohon. muahhahahaa~)
Lyrikat olivat yhdestä Indican kappaleesta, jonka nimen jo lahjakkaasti unohdin. Laitoin ne kuitenkin tuohon alkuun, koska jotenkin sain johdettua tämän kohtauksen ajatukset siitä kappaleesta.
Ja tämä pätkä oli vähän tönkkö, sori ^^''
Ihana .. Kerta kaikkiaan ihana.
VastaaPoistaHyvin olet taustatiedot selvittänyt, rakastan ficeissäsi juuri sitä, että kaiken taustalla on se oikea historia.
Silti en voinut olla nauramatta lopulle .. :--D
Jotenkin niin surullinen tunnelma,
joka päättyykin yhtäkkiä mäntyihin. ^ A ^