Ai niin! Tämä perustuu hollantilaiseen sketsiin, jossa kahta saksalaissotilasta haastatellaan ja no... se meni aika lailla noin. Kyseessä siis puhdas vitsi ja vielä Alankomaiden telkkarissa näytetty, siksi ajattelinkin kirjoittaa sen hetaliksia ^^'' muutenhan minä en yleensä käsittele Toisen maailmansodan asioita.
***
Kirkkaat kohdevalot pyyhkäisivät studioyleisön ylitse ja ihmiset taputtivat tottelevaisesti ylös ilmaantuneen tekstin ohjeiden mukaan. Hollanti seisoi jo valmiina juontajan puku päällään sekä mikrofoni ja puheenvuorot käsissään keskellä lavasteista odottaen että kameramies antaisi merkin aloittaa. Pian Luxembourg, joka istui kookkaan laitteiston takana, heilautti kättään lähetyksen alkamisen merkiksi.
”Hyvää iltaa”, Hollanti toivotti ja yleisö lopetti taputtamisen hetkeksi, ”tänään olemme saaneet vieraaksemme kaksi saksalaista, jotka ovat asettuneet elämään tänne meidän keskuuteemme. Tervetuloa!” Belgia tajusi viime hetkellä, että hän oli nostamassa ylös ”buuaus – kylttiä” ja hän vaihtoi sen äkkiä ”aplodeihin”. Yleisö taputti taas, kun kaksi vakavailmeistä saksalaismiestä laskeutuivat sotilaspuvuissaan katsomon parvelta lavasteisiin ja Hollanti kätteli heitä kumpaakin ennen kuin he kaikki kolme istahtivat alas.
”No niin”, Hollanti jatkoi juontoaan istuuduttuaan omalle nojatuolilleen, ”te olitte siis… Ludwig ja Gilbert.” Hän sanoi niin, vaikka juontopapereissa luki aivan eri nimet. Olisihan se pitänyt arvata, että saksalaisten kanssa tuli aina ongelmia.
”Kyllä, minä olen Gilbert Mahtava, kaikkien sotureiden ja…”, Preussi aloitti, mutta hänen veljensä keskeytti.
”Kyllä, Ludwig ja Gilbert”, Saksa sanoi totisena ja mietti jo valmiiksi mielessään, että mitä ihmettä hänen veljensä oli hänelle juottanut saadakseen hänet suostumaan tähän typerään ideaan.
”Aivan, hyvä… Varmistin vain”, Hollanti mutisi eikä enää yrittänytkään hymyillä juontaja-hymyään.
”No luulisi sinun meidät tuntevan”, Preussi virnuili takaisin, ”vai joko se dementia iski?”
”Ei, tänne piti vaan tulla oikeita saksalaisia”, Hollanti vastasi sen verran hiljaa, että ääni ei kulkeutunut hänen mikkiinsä, mutta kaksi valtiota hänen edessään kyllä kuulisivat, ”eikä sekunda albiinoa.”
”Hei! Meillä on univormut ja kaikki!” Preussi huudahti ja samaan aikaan Belgian ääni särähti kuulumaan Hollannin korvassa olevasta nappikuulokkeesta.
”Älkää leikkikö siellä vaan hoitakaa se show!” nainen huusi ja kahden muun miehen ilmeistä päätellen he olivat juuri saaneet saman korviavihlovan tiedotuksen, ”täällä on ihmisiäkin ja kaikki tulee suorana! Toimintaa!” Joskus Hollanti todella ihmetteli, miksei Belgia ollut luonut koskaan uraa armeijan puolella… tai mitäpä hän siskon liikkeistä tiesikään. Ehkä tällä olikin joku majurin arvo tallessa.
”Selvä…”, mies mutisi ja otti sitten taas juontonsa kiinni, ”miten kauan te olittekaan jo eläneet täällä… Alankomailla?”
”Ai Hollannissa?” Preussi kysyi sillä tietyllä äänensävyllä. Hollanti ei nyökännyt, mutta hän soi kuitenkin saksalaiselle erityisen tuiman katseen.
”Muutamia vuosikymmeniä”, Ludwig tuli pelastamaan tilannetta ja sanoi monotonisella äänellä tarkalleen sen, mikä hänen oli käsketty opetella papereista etukäteen valmiiksi, ”me tulimme tänne… miten sen sanoisi… konfliktien aikaan.” Hiljaa seuraavan yleisön joukossa Belgia naputteli omia juontolappujaan ja ihmetteli mielessään, miten ihmeessä Saksa pystyi saamaan jopa etukäteen kirjoitetuissa puheissa olleet kolme pistettä mukaan. Mutta toisaalta nainen oli vain iloinen, että asiat menivät suunnitelmien mukaan. Hän oli hiukan pelännyt, että Preussi soveltaisi liikaa omiaan, mutta onneksi Saksa näytti sitten pysyvän senkin edestä tiukasti sovitussa ohjelmassa.
”Jep, täällä oli jotain kärhämää meidän silloisen hallituksen ja Hollannin pomojen kanssa”, Preussi totesi ja lojui sohvalla aivan kuin olisi kotonaan eikä tukahduttavan kuumassa studiossa.
”…Konflikti, jota ei esiinny enää”, Saksa sanoi väliin hitusen jähmeällä äänellä.
”Ja me ollaan sitten tavallaan vaan hengailtu ympäriinsä sen jälkeen… Alankomaissa siis”, Preussi päätti puheenvuoron ja sai palkkiokseen naurahduksia yleisön joukosta. Kalpea saksalaismies vain hymyili ja heilautti toista kättään laiskasti.
”Niin, te siis tulitte tänne silloin kuin te paski…”, Hollanti luki melkein suoraan lapusta.
”Hollanti!”
”… saksalaiset miehititte Alankomaat toisen maailmansodan aikoihin?” Sisko olisi saanut laittaa juontoihin paremmat sanat, jos kerta aikoi että Hollanti pitäisi sen. Tosin mies alkoi jo nyt olla vakaasti sitä mieltä, että hänen ei koskaan olisi pitänyt suostua tähän. Mutta Belgia oli vaan inttänyt ja inttänyt siitä, että Hollannin pitäisi kokeilla oikeita töitä välillä… Nyt kun tarkemmin ajatteli, niin siskolla taisi sittenkin olla joku armeija-arvo.
”Hei, hei, eipäs nyt hoppuilla”, Preussi sanoi, ”me olemme kuitenkin tavallaan jumissa täällä.”
”Asia on hyvin tulkinnanvarainen”, Saksa jatkoi noudattaen jälleen tarkasti käsikirjoitusta. Yleisön naureskellessa vakavalla äänellä lausutulle kommentille Hollanti kaivoi kynän taskustaan ja raapusti lyhyen viestin yhteen lapuistaan ennen kuin käänsi sen ympäri niin, että vain Saksa ja Preussi näkisivät.
Pyysikö Belgia teidät tähän?
Preussin ilme ei värähtänytkään, mutta hän heilautti toisen käden etusormeaan kieltävästi. Hollanti lisäsi viestiin vielä yhden sanan.
Lahjoi?
Tällä kertaa Preussi muodosti sormillaan nopean ok-merkin, jonka hollantilainen tulkitsi myöntäväksi vastauksesi. Eli sen lisäksi, että hänen sisarensa oli päättänyt passittaa hänet töihin, nainen oli myös värvännyt Preussin ja Saksan suunnitelmaansa. Vielä kun Hollanti vain tietäisi, mitä ihmettä Belgia oli tällä kertaa keksinyt.
”Onko teistä mukavaa olla täällä?” Hollanti jatkoi paremman idean puutteessa juontoaan ennen kuin naisvaltio ehtisi taas antamaan komentoja nappikuulokkeen kautta.
”Viihdymme oikein hyvin”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti