Osa 1
Yksi ainoa kortti onnistui muuttamaan Alppivaltion päivän kokonaan.
Kyseinen kortti oli samankokoinen suorakulmio kuin postikortit yleensäkin. Eikä siinä ollut juuri mitään erikoista, tekstin lisäksi siis. Se oli ollut puhtaan valkoisessa kirjekuoressa, johon oli huolellisesti kirjoitettu Sveitsin kodin osoite ja hänen ihmisnimensä ”Vash Zwingli”. Jo se oli saanut erakkoluontoisen valtion kurtistamaan kulmiaan ihmetellen, mutta se tunne vaihtui ärtymykseksi hänen luettua valkoiselle kortille painetun tekstin.
”Järjetöntä”, Sveitsi tuhahti ja nakkasi kortin kuorineen eteisen pöydälle.
”Mikä on järjetöntä, veli?” Liechtenstein kysyi ja lähes säikäytti veljensä ilmestymällä yllättäen keittiöstä. Sveitsi tuhahti toistamiseen ja vilkaisi pöydällä lojuvaa kortti syyttävästi.
”Ei mitään erikoista, Lil. Sitä normaalia postia vain ja joku tahtoo pilailla kustannuksellani”, Sveitsi vastasi ja käveli sisarensa ohitse, ”ja heti, kun saan sen lähettäjän kiinni niin…” Lause haipui pahaenteilevään mutinaan ja Liechtenstein katsoi veljensä perään huolestuneena. Sitten hän poimi veljelleen osoitetun kortin pöydältä ja luki sen huolellisesti.
Tervetuloa,
menneisyyden juhliin,
kadotettuihin.
Ole ikuisuus luonamme.
Eins, Zwei, Drei…
Uno, Due, Tre…
Odín, Dva, Tri…
Aika kuluu…
Liechtenstein luki koko kutsun vielä kerran puoliääneen, mutta ei saanut siitä sen enempää tolkkua. Ensinnäkään missään kohti ei ollut edes mainintaa juhlien ajankohdasta tai – paikasta ja toiseksi teksti vaikutti aika epämääräiseltä. Ei ihme, että hänen veljensä oli ärtynyt siitä.
”Eins. Zwei. Drei”, nuori nainen toisti miettien, ”yksi, kaksi, kolme. Kuulostaa oudolta ja…” Hänen yksinpuhumisensa katkesi keittiöstä tulevaan huutoon ja kovaan paukahdukseen, joka oli seurausta siitä, että ikkunaluukut lyötiin voimalla auki.
”Montako luotia tarvitset uskoaksesi!?” Sveitsi kuului huutavan jollekulle ikkunasta, kun Liechtenstein kiiruhti paikalle, ”Häivy, äläkä koskaan enää näyttäydy maillani!”
”Minä en ole Veneziano, typerys!” vastaus tuli äkäisellä äänellä, ”miten kehtaat sekoittaa minut ääliö-veljeeni, joka hylkäsi tehtävänsä ja karkasi sen perunapään matkaan jättäen minut yksin.” Romano päätti tarinansa kiukkuiseen tuhahdukseen eikä Sveitsikään näyttänyt sen iloisemmalta, joten Liechtenstein päätti mennä väliin ennen kuin mitään pahempaa sattuisi.
”Hyvää huomenta, Romano”, hän toivotti ikkunasta ja huomasi samalla ettei Etelä-Italia ollut yksin. Hänen vierellään nimittäin seisoi hopeahiuksinen nuorukainen musta lintu olallaan. Hän näytti olevan täysin välinpitämätön toisten valtioiden riitaa kohtaan ja katseli vain lievästi kiinnostuneena ympärilleen. Liechtenstein muisteli nähneensä hänet maailmankokouksissa, muttei saanut nuorukaisen nimeä mieleensä.
”Huomenta”, Romano mutisi takaisin tylysti, ”me lähdemme nyt.”
”Miksette tulisi aamupalalle nyt kun kerta olette täällä?” Liechtenstein kysyi ystävällisesti. Romano näytti hetken miettivän asiaa, mutta lopulta Sveitsin murhaava katse ja näläntunne vatsanpohjassa saivat hänet suostumaan. Vieras nuorukainen seurasi kiltisti hänen perässään sisälle taloon.
”Ai niin, tämä on Islanti”, Etelä-Italia esitteli toverinsa, joka nyökkäsi tervehdykseksi, ”hän tahtoo mukaan Unioniin ja minun, ja minun veljeni, käskettiin esitellä hänelle alueita.” Romanon äänessä kaikui silkka katkeruus poissaolollaan loistavaa Italian pohjoisosaa kohtaan.
”Sveitsi ei kuulu Unioniin.” Alppivaltio totesi jäykästi ja joi kahviaan samalla kun luki sanomalehteä ja yritti olla välittämättä aamiaispöydän ylimääräisistä vieraista. Liechtenstein sen sijaan näytti aivan tyytyväiseltä. Hän jopa muisti Islannin nyt kun oli kuullut hänen nimensä. Nuorukainen oli yleensä neljän muun Pohjoismaan seurassa. Pohjoismaat nainen muisti sen vuoksi, että heihin kuuluva Suomi oli niitä harvoja henkilöitä, joita hänen veljensä ei koskaan uhannut ampua.
”Mitä!?” Romano ähkäisi ja pomppasi ylös paikaltaan, ”Veneziano! Minä tapan hänet! Olkoon vaikka veljeni.” Etelä-Italia mutisi vielä omalla kielellään jotain, mikä kuulosti erittäin rajulta kiroilulta.
”Minä mietinkin, että miksi me tänne tulimme”, Islanti totesi ja silitti lintuaan rauhoittavasti.
”Mikset sanonut mitään!?” Etelä-Italia kysyi yhä äkäisenä veljelleen, joka oli sinnikkäästi väittänyt Sveitsin kuuluvan Unioniin.
”Et kysynyt mitään”, Islanti vastasi tyynesti.
”Paesi Nordici!” Romano huudahti turhautuneena ja yritti rauhoittaa itseään, ”uno, due, tre, quattro…”
”Hei, siinä kortissa oli nuo sanat!” Liechtenstein huudahti iloisena ja, ennen kuin hänen veljensä ehti estää, hän ojensi korttia Etelä-Italian nähtäväksi.
”Uno, due, tre?” Romano luki, ”yksi, kaksi, kolme. Eihän siinä ole mitään järkeä.”
”Sitä minäkin”, Sveitsi tokaisi ja nappasi kortin takaisin itselleen.
”Minusta se kuulostaa aika pahaenteiseltä”, Islanti, joka oli lukenut tekstin Romanon olan ylitse, totesi, ”aivan kuin jokin arvoitus… Tai kätketty uhkaus.” Liechtenstein värähti ja vilkaisi veljeään säikähtäneenä Islannin sanojen jälkeen, mutta Sveitsi vain tuhahti ja katsoi korttia aivan kuin se ei merkitsisi mitään.
”Se on vain typerä pila”, hän vastasi, mutta unohtui kuitenkin lukemaan tekstiä uudelleen.
”Mutta eikö olisikin hauskaa saada selville, mikä sen takana on?” hänen sisarensa sanoi iloisena, ”tuo kuulostaa jännittävältä.” Sveitsi mumisi jotain myöntävää ja naputteli kortilla pöytää. Liechtenstein oli oikeassa, olisihan se mukava tietää, kuka on tällaisen pilan takana. Ainakin se tyyppi oli nähnyt erityisesti vaivaa.
”Odín, dva ja tri on venäjää”, Islanti totesi ja tarkasteli kirjekuorta, jossa kortti oli tullut, ”ja tämän postimerkki on myös leimattu Venäjällä.” Kaikki kolme muuta valtiota ihmettelivät mielessään, että missä välissä nuori Pohjoismaa oli käynyt hakemassa kuoren eteisestä. Kukaan ei kuitenkaan viitsinyt kysyä sitä.
”Mitä se sitten tarkoittaa?” Liechtenstein kysyi tarkoittaen kolme venäjänkielistä sanaa. Islanti laski kuoren aamiaispöydälle ja torui hiljaa lunniaan, joka oli varastanut tomaatin Etelä-Italian leivän päältä, ennen kuin vastasi.
”Samaa kuin muutkin; yksi, kaksi ja kolme”, hän kertoi. Liechtenstein nyökkäsi ja tiedusteli sitten varovasti nuorukaiselta, että saisiko hän silittää lunnia. Islanti antoi luvan.
”Minä taidan tehdä vierailun Venäjän luokse”, Sveitsi totesi ääneen miettiessään tilannetta hetken. Oli se tarkoitus tai ei, kutsu oli herättänyt hänen mielenkiintonsa.
// Pidän tästä siksi, että tämä oli helppo ja nopea kirjottaa, kevytjuoninen (mulla tuppaa yleensä juonet leviämään -.-'') ja erilaisia hahmoja kuin normaalisti. Toisin sanoen, juuri sitä, miksi ylipäätään pyysin haasteita ^^ (sinä, joka annoit tämän, jos satut lukemaan tätä, niin kiitoksia~)
