Raapaleita, joita ei ole koskaan erinäisistä syistä julkaistu. Tai osa ehkä on, jos olen mennyt sekaisin laskuissani, mutta luultavasti ei... No, nauttikaa uusinnoista, jos olin väärässä :')
Nämä on kirjoitettu joskus toissa kesänä. En ole varma tarkasta ajoituksesta. Ensimmäinen on vanhempi, jostain reippaan vuoden takaa kuitenkin. En laita näihin selityksiä tai korjaa siitä, millaiseksi olen nämä jättänyt, joten varatukaa outoihin kirjoitusmuotoihin >.<
Raapale 25: Lunta Roomassa
Romano potki häikäisevän valkoista puuterilunta kengällään ja katseli edessään kohoavaa colosseumia aivan kuin kaikki olisi sen valtavan rakennelman vika. Italiassa ei pitänyt olla lunta ja se, että sitä oli, ärsytti Romanoa suuresti. Aivan kuin tämä kaikki olisi ollut vakava henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan. Jos, Romano olisi saanut itse päättää, hän olisi pysytellyt koko päivän kotona ja sulkenut kaikki verhot ettei ärsyttävä lumi näkyisi. Mutta hänen idiootti veljensä oli lähtenyt johonkin ja lopulta Romanon piti lähteä etsimään häntä.
”Se typerys on tietenkin taas karannut sen ärsyttävän perunapään luo”, Romano jupisi itsekseen jatkaessaan matkaansa.
”Veli!” kuului huuto jostain. Romano ehti juuri sopivasti kohottaa katsettaan saadakseen lumipallon suoraan kasvoihinsa. Lunta pyyhkien ja kiroillen hän tuijotti veljeään vihaisesti.
”Eikö olekin kaunista”, Veneziano sanoi välittämättä lainkaan toisen miehen ilmeestä, ”näin kerran Saksan luona lunta, vaikka siellä sitä oli kyllä paljon enemmän”. Saksan mainitseminen oli viimeinen niitti Romanolle. Hänen kasvoilleen kohosi kevyt suuttumuksen puna ja hetken Veneziano ehti jo ajatella, että hänen veljensä oli jälleen menettänyt hermonsa lopullisesti. Siksi miehen ilme oli hiukan yllättynyt, kun Romano paikalta häipymisen sijaan kumartui alas ja muovasi nopeasti lumesta pallon.
”Tästä saat!” Romano ärähti ja nakkasi Venezianoa lumella. Mies väisti ensimmäisen ammuksen mutta Romanon seuraava tömähti voimalla hänen olkapäähänsä. Totta kai Venezianon piti vastata tällaiseen sodanjulistukseen ja pian Italian veljesten kesken kävi armoton lumisota.
******
Raapale 69: Suunnitelmia
”…Ja sitten toteutamme suunnitelma C:een”, Tanska totesi muiden katsoessa häntä yhä epäillen.
”C?” Suomi kysyi, ”Missä suunnitelma B sitten on?” Tanska virnisti omalla erityisellä tavallaan ja vilkaisi Norjaa.
”Oli minulla sekin, mutta Norge ei olisi pitänyt siitä”, mies vastasi pirteästi ja välittämättä kyseisen norjalaisen tuhahduksesta.
”Minä en ole koskaan pitänyt yhdestäkään sinun suunnitelmastasi”, Norja tokaisi kylmästi ja käännähti hiukan poispäin. Tanskalainen ei kuitenkaan huomioinut sitä elettä vaan jatkoi selitystään, vaikka kukaan ei ollutkaan sitä pyytänyt.
”Suunnitelma D on myös poistettu”, hän kertoi, ”mutta E ja F ovat tosi hyviä! Harmi, että emme taida päästä niihin asti…”
”Kuinka monta suunnitelmaa sinä olet laatinut?” Suomi keskeytti Tanskan, joka mietti kysymystä hetken pää kallellaan ja näytti laskeskelevan jotain mutisten samalla puoliääneen.
”H kirjaimeen asti”, hän lopulta sanoi, ”eli seitsemän!” Muut valtiot tuijottivat miestä pitkään ja sitten suomalainen kääntyi nopeasti Ruotsiin päin, jottei Tanska olisi nähnyt hänen äkillistä hymyään.
”Suunnitelma G voisi sitten olla se, että opettelet aakkoset”, Norja totesi tyynesti.
”Ja numerot”, Ruotsi jatkoi ja taputti hellästi nauruun tikahtuvan Suomen selkää.
*******
Raapale 75: Tanskan Länsi-Intia
”Tiedätkö, kerran minullakin oli omia saaria”, Tanska totesi, kun Pohjoismaat ja Sealand istuivat olohuoneessa ja katselivat ulkona hiljakseen satavaa lunta, ”ja vielä Karibialla.”
”Vau, oikeasti!” Sealand huudahti ja hänen silmänsä alkoivat loista jo valmiiksi innosta. Tanskalainen aikoisi varmasti kertoa taas jonkun mahtavista tarinoistaan. Hän aloitti ne aina näin ja Sealand toivoi, että tällä kertaa olisi vuorossa jotain viikingeistä. Hän piti niistä tarinoista kovasti, vaikka vanhemmat valtiot yrittivätkin aina poistaa kaikkein jännimmät kohdat.
”Ihan oikeasti”, Tanska vastasi virnistäen, ”ja hurja saari se olikin, täynnä merirosvoja ja suuria seikkailuja. Olihan siinä ongelmansakin, mutta oli se kivaa omistaa saari lämpimästä paratiisista.”
”Miten sille sitten kävi?” Sealand uteli ja kuvitteli mielessään tanskalaisen hurjana merirosvona jonnekin etelään. Tämä tarina olisi varmasti aivan yhtä hyvä, kuin viikinki jututkin.
”Jaa… tuli vähän rahan puutetta ja sellaista… sotakin oli”, Tanska totesi olkiaan kohottaen, ”myin ne Amerikalle. Nyt minulla ei sitten olekaan enää yhtään saaria.”
”Färsaaret”, Norja totesi ääneen ja Tanska katsoi häntä yllättyneenä.
”Mitkä Färsaaret?”
*******
Raapale 73: Varallisuus
Pöydällä lojui vielä muutamia ylijääneitä papereita, mutta suurin osa vasta julkaistusta tutkimuksesta oli jo päätynyt uteliaiden valtioiden lähempään tarkastukseen. Hetken oli aivan hiljaista jokaisen etsiessä ensin itsensä ja sitten kilpakumppaninsa paperilta. Sitten seurasi tuloksesta riippuen joko iloisia huudahduksia, pettyneitä huokaisua tai muiden reaktioiden vaivihkaista tarkkailua. Varsinkin Sveitsi suorastaan keräsi katseita.
”Älkää edes harkitko”, alppivaltio lopulta murahti ja sipaisi aseensa perää kyllästyttyään muiden huomioon.
”Näh, miksi minä olen näin alhaalla”, Tanska mutisi, ”miten Ruotsi voi muka olla varakkaampi kuin minä? Eihän se ole mahdollista!”
”Näköjään on”, Norja vastasi tyynesti ja nosti katseensa papereista. Vähän matkan päässä Tino laskeskeli mielessään kuinka paljon enemmän Ruotsin tulos oli hänen tulokseensa ja Ruotsi pysytteli hiljaa, jottei suomalainen harmistuisi lisää.
”Norja?” Tanska kysyi varovasti.
”Ei, minä en lainaa sinulle mitään”, norjalainen vastasi tiukasti, ”käytät sen kuitenkin väärin.” Tanska harkitsi hetken vastaustaan ennen kuin avasi suunsa taas.
”Ei oluen ostaminen ole väärin”, hän totesi virnistäen, mutta Norja tuhahti.
”Minä en ostaisi sinulle muuta kuin lentolipun”, hän tokaisi, ”jonnekin hyvin kauas.”
”Jee! Lomalle Norjan kanssa!” tanskalainen huudahti, mutta Norja kuitenkin väisti miehen yritystä halata häntä.
”Saat mennä yksin”, norjalainen lisäsi terävästi olkansa yli kävellessään poispäin, ”enkä osta paluulippua.”
********
Raapale 74: La Tomatina
Espanja hiipi varovasti aamuhämärässä talonsa käytävälle ja sulki puisen oven takanaan niin hiljaa kuin vain kykeni, mutta silti lukon napsahdus tuntui aivan liian kovalta ääneltä hiljaisessa talossa. Hetkeksi espanjalainen jähmettyi paikalleen ja kuulosteli tarkasti. Hänen ryhtinsä rentoutui hieman vasta kun hän varmistui siitä, että kaikki muut nukkuivat vielä. Itsekseen hymähtäen Espanja käveli vaimein askelin keittiöön ja nosti punotun korin olalleen. Vielä leveälierinen auringolta suojaava hattu päähän ja hän oli valmis lähtemään. Avatessaan ulko-oveaan espanjalainen harmitteli vielä sitä, että hänen täytyi lähteä näin salassa, hän ei kuitenkaan tahtonut järkyttää nuorta Romanoa kertomalla tomaattisodasta…
”Mihin sinä olet lähdössä?” syyttävä ääni kysyi ja espanjalainen lähes pomppasi ilmaan. Romano seisoi eteisaulassa kädet vihaisesti puuskassa.
”Ah…Romano”, Espanja totesi hermostuneena, ”ihan vain pienelle… retkelle. Tulen illalla takaisin.”
”Miksi sinulla on korillinen tomaatteja mukana?” Romano tenttasi ja käveli espanjalaisen luokse tökkiäkseen tämän kantamaa koria. Hän oli sen verran lyhyt että ylsi tekemään sen vain hädin tuskin. Espanja huokaisi tietäen, että hänen oli nyt lähes pakko kertoa totuus.
”Tuota… täällä on tavallaan juhlat… tomaattijuhlat”, mies selitti yhä epäröiden, ”me tavallaan… heittelemme toisiamme tomaateilla.” Romanon ilme oli tuima ja espanjalainen ehti jo ajatella hänen hermostuneen taas.
”Ai näinkö?” italialainen kuitenkin kysyi ja yllätti Espanja täysin paiskaamalla ylikypsän tomaatin tarkasti päin hänen kasvojaan. Hetken mies vain tuijotti nuorempaa valtiota epäuskoisena tomaatinmehun valuessa pitkin hänen kaulaansa.
”Minä tahdon mukaan, typerys”, Romano tokaisi ja Espanjan kasvoille ilmaantui leveä hymy. Hän nauroi tyytyväisenä kaapatessaan vastustelevan italialaisen syliinsä.
*******
Raapale 85: Assassin’s creed x Hetalia
”En minä voi tehdä sitä”, Ezio totesi jo ties monennen kerran ja hänen äänensä alkoi olla jo kyllästynyt. Kyllähän hän kulki useinkin vähintään erikoisiksi luokiteltavien henkilöiden kanssa, mutta nämä kaksi tyhjästä ilmaantunutta italialaista veivät voiton kaikissa omituisuuden osa-alueissa.
Ensinnäkin he olivat löytäneet Ezion, yleensä se oli toisin päin ja Ezio oli se joka löysi muut. Toiseksi Ezio oli harmikseen huomannut, ettei edes päässyt eroon heistä. He löysivät hänet aina. Jo se oli tarpeeksi epänormaalia Eziolle, joka yleensä oli se jota kukaan ei löytänyt.
”Mikset muka? Tällaisethan ovat sinun työt…”, Romano aloitti äkäisesti, mutta Ezio pysähtyi äkisti ja viittoi häntä sulkemaan suunsa.
”Ei noin kovaan ääneen… Emmehän halua tarpeetonta huomiota vartijoilta?” hän totesi vaimeasti, ”enkä puhu työstä… se on pelkkä velvollisuuteni.” Kiukkuinen italialainen ei näyttänyt tyytyvän Ezion sanoihin, mutta tämän huomattavasti vähemmän ärsyttävä seuralainen alkoi osoittaa lieviä hermostumisen merkkejä.
”Fratello, ethän sinä oikeasti tahdo pahaa Antoniolle, ethän?” tämä kysyi surullisella äänellä, mutta veli vain tuhahti.
”Sen typeryksen sietäisi vain vähän oppia jotain…”, Romano aloitti, mutta vartijoiden äänet saivat hänet keskeyttämään. Ezio noudatti vaistojaan ja syöksyi piiloon lähimpään heinäkasaan. Vartijat juoksivat ohi ja, kun salamurhaaja kömpi ulos piilostaan, olivat myös kaksi italialaista kadonneet. Ezio varmisti asian katsomalla tarkasti ympärilleen, mutta sitten hän vain kohautti olkiaan ja jatkoi matkaansa. Hänellä olisi sovittu tapaaminen pian.
”…Sinun vika”, Romano ärähti veljelleen, kun he istuivat vierekkäin suihkulähteen reunalla, ”aina sinä pilaat minun hienot suunnitelmani.” Veneziano näytti hiukan hämmästyneeltä.
”Mutta fratello”, hän sanoi, ”sinähän itse sanoit, että…”
”Ole hiljaa”, Romano ärähti, ”se mies oli pohjoisitalialainen eli sinun vikasi.” Veneziano katsoi veljeään vielä pitkään hämmästyneenä, mutta nyökkäsi sitten hitaasti. Hän tiesi jo, ettei Romano oikeasti ollut edes ollut tosissaan sen jutun kanssa.
