Heh he~

Ei mitään sen suurempa asiaa kuin sellainen hauska fakta-tilasto.

Bloggeri näyttä minulle summittaiset tilastot mm. sivunavauksissa ja niistä voi siis päätellä kävijämäärän. Arvatkaapa mitä? Joulukuun kävijämäärät olivat huikeat :') Kuukausina verrattuna joulukuussa oli yli kymmenkertaisesti enemmän klikkauksia kuin edellisinä kuina, mutta aaton jälkeen kävijätkin vähenivät... Ei tartte miettiä, mistä johtuu ^^
Eli voinen olettaa, että pienoinen joulukalenteri oli onnistunut?
Kiitoksia, laittelen luukkuja Finiin jahka ehdin ja myös välistä jääneet ilmaantuvat sitten sinne. Minusta vaan on jotenkin hauskempaa, että kaikki on samassa paikassa ^^''

Ja sit moi~

Hyvää joulua~!

Varoitus! Ikäraja k-11 ja kaikki paritetaan kaikille -periaate.

Joka ikinen vuosi Amerikka järjesti suuret juhlat juuri ennen joulua ja joka ikinen valtio saapui paikalle. Jopa nekin, jotka eivät itse joulua viettäneet, sillä hekin tahtoivat tavata toisiaan ja yksinkertaisesti vain pitää hauskaa. Sitä paitsi Amerikan juhlat olivat aina niin suuret, että jokaisella oli mahdollisuus löytää mieleisensä tapa juhlia niitä. Yleensä aasialaiset keskittyivät juttelemaan keskenään pienessä ryhmässä, muutamat tietyt hulttiot karkasivat juomaan väkevämpää tavaraa jonnekin ja varsinkin eteläeurooppalaiset valloittivat suuren tanssilattian käyttöönsä.

Keskustelut käytiin monilla eri kielillä ja jokainen toi oman sävynsä taustameluun. Juomat kelpasivat kaikille eikä ruuankaan kanssa nirsoiltu, vaikka kukaan ei ollut vielä uskaltautunut koskemaan siihen karmean näköiseen juttuun jota Amerikka nimitti kakuksi. Kumpikin Italia kiersi sen kaukaa ja Norjalla oli vaikeuksia saada Tanskaa lopettamaan sille nauraminen. Onneksi Japani oli hyvin kohteliaasti esittänyt arvauksen, ettei vihreän sävyistä jättileivosta edes ollut tarkoitettu syötäväksi vaan pelkäksi koristeeksi. Se sai ihmiset helpottumaan hiukan.

”Hm, Ruotsi, miksihän katossa on muuten verhot?” Tino kysyi jossain välissä vilkuillen kattoa peittäviä kankaita. Ruotsalainen kohautti olkiaan ja asian annettiin olla sillä perusteella että se oli kuitenkin vain jokin amerikkalainen villitys.

”Liet! Liet, niinku, tule nyt!” Puola huusi retuuttaen ystäväänsä perässään. Viro ja Latvia seurasivat kaksikkoa hieman jäljessä vanhemman valtion kantaessa yhtä pientä mochi-seuralaistaan sylissään. He tiesivät jo, minne Puola oli matkalla. Hän oli luultavasti äkännyt vaaleanpunaisella sokerimassalla kuorrutetut ponin muotoiset piparit ja tahtoi käydä ryöväämässä ne itselleen. Matkalla hän onnistui melkein törmäämään Englantiin, joka parhaillaan pakoili Ranskaa. Ja kaikkiahan tiesivät, mitä ranskalainen tahtoi.

Saksa marssi ympäriinsä jalkapallo kainalossaan ja yritti löytää veljensä, mikä oli toivoton tehtävä. Preussi oli kehittänyt itselleen vuosien myötä loistavat taidot olla poissa silloin kuin häntä kaivattiin. Sitä paitsi Unkarikin etsi häntä, joten ei mitään mahdollisuuksia löytää preussilaista siitä salista.

Belgia naureskeli, kun perinteisten joululaulujen lomaan eksynyt latino-hitti lähti soimaan kaiuttimista ja Espanja kaappasi Etelä-Italian tanssimaan ennen kuin mies ehti kieltäytyä. Romano käytti erittäin värikästä kieltä, mutta antoi kuitenkin ihme kyllä espanjalaisen viedä itseään. Belgialaisen nauraessa ja vilkuttaessa heille Hollanti keskittyi lähinnä mulkoilemaan pahasti kaikkia, jotka tulivat liian lähelle hänen sisartaan.  Sveitsi teki aivan samoin, kun joku lähestyi Liechtensteinia, mutta sveitsiläismies vielä korosti elettä puristamalla sormensa nyrkkiin aivan kuin hän voisi tarvittaessa loihtia tahdonvoimalla aseen käteensä.

Saksa oli juuri onnistunut yhdyttämään Englannin ja kysynyt, milloin he pelaisivat perinteisen jouluyön ottelunsa, kun Amerikka nousi lavalle ja musiikki taukosi hetkeksi jotta hänen äänensä kuuluisi varmasti kaikille.

”Heeeeei, kaikki!” hän huusi niin kovaa, että mikrofoni olisi ollut oikeasti tarpeeton, ”merry xmas!”

”Se on merry Christmas, idiootti…”, Englanti mutisi, mutta hänet jätettiin huomiotta.

”Koska on joulu, minulla on teille kaikille suuri yllätys!” Amerikka jatkoi eikä kukaan huomannut kuinka Kanada pudisti hitaasti päätään, ”joulun aikaan tapahtuu ihmeellisiä asioita ja me tarvitsemme lisää säpinää!” Tässä vaiheessa valtioiden mielenkiinto alkoi herätä ja muutamat heistä loivat kysyviä katseita toisiinsa. Amerikka taikoi jostain käsiinsä paksun köyden, jonka toinen pää kiemurteli jonnekin katonrajaan kadoten kokonaan näkyvistä. Hän hymyili leveästi ja nykäisi köyttä pystymättä enää pitämään yllätystään salassa.

”Pitäkää hauskaa!” hän huusi ja nauroi päälle. Väkijoukon katseet kohosivat ylöspäin sopivasti, kun kattoa peittäneet verhot heilahtivat syrjään paljastaen salaisuutensa. Hetken oli aivan hiljaista, kun katseet vaihtuivat järkyttyneiksi tai iloisiksi mielenlaadusta riippuen. Lopulta Unkari oli se, joka sai äänensä toimimaan.

”Mistelinoksia!” nainen huusi riemastuneena, ”missä minun kamerani on…?” Unkarilainen oli aivan oikeassa ja koko salin katto oli täysin mistelinoksakimppujen peitossa. Niitä oli niin paljon, että periaatteessa jokainen salissa olija seisoi täsmälleen mistelin alla. Muutama valtio näytti lähes jähmettyneen kauhusta.

”Mitä ihm…”, Saksa aloitti, mutta joutui italialaisen yllätyshyökkäyksen kohteeksi ennen kuin ehti sanoa asiaansa loppuun asti. Italia ilmestyi lähes tyhjästä ja hyppäsi suoraan saksalaisen syliin kietoen kätensä ja jalkansa hänen ympärilleen sekä painaen huulensa täysin ujostelematta toisen miehen huulia vasten. Hetkeksi Saksa jähmettyi silkasta yllätyksestä, mutta sitten hänen kätensä löysivät vaistonvaraisesti oman paikkansa italialaisen vyötäröltä.

”Ei, idiootti…”, Romano huudahti, kun Espanja loi häneen sen tietyn katseen. Mutta he olivat vieläkin tanssiasennoissa, joten espanjalainen vain virnisti ja yksinkertaisesti taivutti Romanon alas toisen käsivartensa varaan.

”Mi amore…”, Espanja kuiskasi ja jostain syystä Romano ei vastustellutkaan, kun häntä suudeltiin.

Unkari oli kuin toisessa taivaassa ja hänen ainoa huolensa oli, että hänen kameransa muistikortti täyttyisi liian nopeasti.  Hän ei kuvatessaan edes huomannut kuinka Itävalta lähestyi häntä ennen kuin mies rykäisi saadakseen hänen huomionsa.

”Unkari”, Itävalta sanoi ja tarttui naisen käteen, ”jos suot?” Hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan naisen vastausta vaan painoi lyhyen suudelman tämän huulille. Unkari hymyili ja olisi sanonut jotain, mutta Preussi päätti juuri sillä hetkellä ilmaantua paikalle.

”Hah, minä teen tuon paremmin!” hän sanoi ja laski toisen kätensä Unkarin vyötäisille kiskaisten naisen samalla lähemmäs itseään. Preussilainen ei edes epäröinyt suudella naista, vaikka paistinpannun uhka oli aina läsnä. Itävalta tuhahti ja pyöräytti silmiään.

”Sinä olet barbaari”, hän totesi, mutta se ei Preussin hymyä hyytänyt.

”Olen paljon parempi suutelija kuin sinä”, hän sanoi virnistäen.

”En usko”, Itävalta vastasi. Preussi päästi otteensa Unkarista, joka seurasi tilanteen kehittymistä suurella mielenkiinnolla, ja asteli lähemmäs toista miestä.

”Minä näytän sinulle”, preussilainen julisti ja tarttui sitten kaksin käsin kiinni Itävallan päästä ennen kuin kukaan ehti estää ja painoi suudelman tämän huulille. Itävalta itse ei saanut sanaakaan suustaan, mutta Unkarilla oli kiire hihkua ja ottaa niin monta kuvaa kuin vain pystyisi.         

”Ruotsi…?” Suomi kysyi katsellessaan kuinka hänen valtio ystävänsä tekivät parhaansa seotakseen kunnolla.

”Hmm?” Ruotsi murahti tarkkaillen hänkin ihmisiä, mutta luultavasti eri syystä kuin Suomi.

”Mikset sinä ole vielä suudellut minua?” Suomi kysyi suoraan ja luultavasti ensimmäisen kerran vuosisatoihin Ruotsi punastui.

”Tuota…”, hän aloitti, mutta suomalainen naurahti ja kiskaisi hänen päätään hellästi alemmas solmion avulla ja suuteli naapurivaltiotaan. Ruotsi mukautui tilanteeseen mielellään ja malttoi tuskin päästää suomalaistaan otteestaan, kun Norja ilmestyi paikalle ja napautti hänen olkaansa.

”Minun vuoroni”, norjalainen ilmoitti ja tarttui Tinon kädestä painaen huulensa hetkeksi hänen huulilleen. Tino naurahti, kun hänen kumpikin naapurimaansa osoitti vuorotellen huomionsa hänelle ja loputkin Pohjoismaista ilmestyivät paikalle. Tanska oli selvästi innoissaan, mutta Islanti näytti jopa aavistuksen pelokkaalta. Norja päästi otteensa Suomesta ja kietoi vuorostaan kätensä omistavasti pikkuveljensä ympärille.

”Hei! Minä saan suudella kaikkia!” Tanska julisti riemukkaasti ja tarttui ensimmäisenä kiinni suomalaisen leuasta antaen hänelle suukon. Seuraava uhri oli Norja, joka antoi tanskalaiselle hieman pidemmän suudelman, ja Islanti oli ilmeisesti saanut osansa jo aiemmin. Ruotsin kohdalla Tanskan piti hiukan tapella, mutta lopulta hän sai suudeltua viimeistäkin Pohjoismaata, kunhan hän oli painanut ruotsalaisen kädet tämän kylkiä vasten ja suostutellut tätä hetken. Lohdutukseksi Suomi antoi Ruotsille vielä toisen suudelman jälkeenpäin ja pyysi tätä olemaan tappamatta tanskalaista.

”Angleterre”, Ranska kuiskasi.

”Frog”, Englanti vastasi takaisin huomattavasti synkemmällä sävyllä ja mulkoili miestä, joka tukki hänen tiensä pois salista.

”Minne olet matkalla?” Ranska kysyi, mutta englantilainen tuhahti.

”Jonnekin muualle”, hän totesi, ”tämä on typerä idea.” Ranska naksautti kieltään ja pudisti päätään hitaasti pitäen kuitenkin hymyn kasvoillaan.

”Mutta ethän sinä voi lähteä ennen kuin olet suudellut minua!” hän huudahti, mutta toinen mies tuhahti.

”Mene pois tieltä”, hän käski ja olisi työntynyt ranskalaisen ohi, jos tämä ei olisi normaaliin tapaansa päättänyt tehdä kaiken vaikeammaksi. Ranska tarttui toisella kädellä Englannin ranteesta ja ennen kuin englantilainen edes huomasi, hänet oli näppärästi käännetty ranskalaisen syliin.

”Mutta mon cheri…”, Ranska kuiskasi huulet aivan Englannin kaulalla.

”Ei”, Englanti vastasi, vaikka ei voinutkaan estää itseään värähtämästä, kun toisen hengitys kosketti hänen ihoaan. Hitaasti Ranska painoi yhden hellän suudelman hänen kaulalleen.

”Ihan pieni…”, hän jatkoi kuljettaen huuliaan yhä lähemmäs Englannin huulia.

”Ei…”, mies vastasi, muttei myöskään riistäytynyt otteesta.

”Minä rakastan sinua”, Ranska kuiskasi lähes surullisella äänellä ja painoi sitten pienen ja hyvin hellän suudelman Englannin huulille ennen kuin päästi irti hänestä. Englantilainen huokaisi huomattuaan pidättäneensä henkeään ja hänen kätensä sekä jalkansa tärisivät.

”Francis…”, hän kuiskasi ja huomasi sitten, että mies oli jo kääntynyt lähteäkseen. Täysin miettimättä Englanti astui askeleen eteenpäin ja kurotti kättään saaden juuri ja juuri otteen ranskalaisen hihasta. Ranska käännähti ja näytti hetken yllättyneeltä ennen kuin tuttu hymy kohosi taas hänen kasvoilleen.

”Se ei ollut kunnon suudelma”, Englanti totesi ja huomasi yhtäkkiä siirtyneensä aivan Ranskan eteen. Hän tuijotti miehen huulia hetken ja painoi sitten omansa niitä vasten olematta edes täysin varma mitä hän oli tekemässä. Onneksi Ranska oli paljon paremmin perillä asioista ja pian heidän kummankin kädet olivat toistensa ympärillä ranskalaisen kielen lipoen Englannin huulia.

”Angleterre…”, Ranska huokaisi ja hengitti huomattavasti raskaammin, kun he viimein lopettivat. Englannin kasvoilla oli outo ilme ja hän vain hymähti vastaukseksi, ”kaikki kunnossa…?” Englantilainen nyökkäsi ja perääntyi hitaasti istumaan tuoliin näyttäen edelleen oudolta. Hänen ilmeensä oli ihan kuin haaveileva ja hän näytti kadonneen johonkin toiseen maailmaan. Ranska mietti hetken ja hymyili sitten leveästi tajuttuaan tilanteen.

”Minun viehätysvoimani oli liikaa hänelle, mon cheri”, ranskalainen totesi ja pudisti päätään, ”voi Angleterre…” Englanti mumisi jotain, mutta kukaan ei saanut selvää siitä ja Ranskalla oli uusi ongelma ratkottavanaan. Hän ei voisi jättää englantilaista tuollaiseen tilaan, kun kaikki olivat sekoamassa tai seonneet jo mutta, jos Ranska pysyisi täällä, hän menettäisi loistavan tilaisuuden ihastella suutelevia ja intohimoisia ihmisiä. Ongelma oli todellakin vaikea, mutta se ratkesi lähes itsestään, kun nuori saarivaltio kurkisti varovasti saliin ovelta.

”Seychellit”, Ranska kutsui ja tyttö hymyili hänelle, ”auttaisitko isoveli Ranskaa hiukan?”

”Totta kai”, Seychellit vastasi ja vilkaisi sitten Englantia, joka silti istui tuolillaan, ”miten?” Ranska hymyili ja taputti tytön hiuksia, kun tämä oli kävellyt hänen luokseen.

”Vahtisitko Angleterrea minulle, kulta pieni?” Ranska kysyi hymyillen, ”hän on hiukan… Epätasapainossa.” Seychellit katseli vielä hetken englantilaista ja nyökkäsi sitten todettuaan että epätasapainoinen oli varmasti juuri oikea sana siihen tilanteeseen.

”Okei”, hän vastasi hymyillen ja asettui seisomaan Englannin viereen, ”en anna kenenkään kiusata häntä.”  Ranska hymyili ja painoi pienen suukon tytön poskelle kiitokseksi.

”Hienoa, isoveli Ranska on nyt hyvin tyytyväinen”, hän sanoi, ”lähden nyt katselemaan vähän…” Seychellit nyökkäsi ja vilkutti ranskalaisen perään pirteänä.

”Minä muuten näin, mitä tapahtui”, nuori saarivaltio vielä totesi Englannille hyvin tyytyväisellä sävyllä.

  

”Tämä suunnitelma oli mahtava!” Amerikka julisti katsellessaan ympärilleen, ”eikö niin, Matt?” Kanada antoi katseensa kiertää arvioivasti pitkin salia ja sitten hän nyökkäsi lyhyesti ennen kuin vastasi.

”Kukaan ei ole vielä tappanut ketään”, hän totesi aivan kuin kyseessä olisi suuri saavutus. Amerikka vain nauroi ja näytti tyytyväiseltä.

”Mahtava suunnitelma, niin minä sanoin”, hän selitti ja Kanada pyöräytti silmiään hänen takanaan. Hänen veljensä ehkä piti suunnitelmaa mahtavana, mutta häntä itseään hieman arvelutti, mitä tapahtuisi, kunhan aamu koittaisi.

Tosin… Kukaan ei ollut vielä tappanut ketään… Ja kaikilla näytti oikeastaan olevan hyvin hauskaa.

A/N: Ja joulukalenteri on siis valmis~!  Hyvää joulua kaikille ja erityisen isot kiitokset Sipille, Smoothylle ja Tiiulle luukkujen kommentoimisesta <3

Viettäkää kaikki upea päivä! Fijne kerstdagen! Merry Christmas! Rõõmsaid jõule! Joyeux Nöel! God jul!

Kahdeskymmeneskolmas joulukuuta

”Oletko ihan varma tästä?” Kanada kysyi hiljaa katsellessaan kohti suuren salin korkealle yltävää kattoa ja sen ylimääräisiä koristuksia. Amerikka katsoi hänkin ylöspäin ja näytti erittäin tyytyväiseltä itseensä kuten aina.

”Täysin varma. Olen aina täysin varma”, hän vastasi, ”tämä juhla tullaan muistamaan vielä monen vuoden päästä, hah ha ha!” Kanada vilkaisi vielä kerran kattoa eikä näyttänyt kovin vakuuttuneelta. Tosin Amerikka oli oikeassa, nämä juhlat tuskin unohtuisivat.

”Jos sanot niin…” hän mutisi, kun Amerikka nauroi vielä hiukan lisää.

”Mutta voin myöntää sinulle”, amerikkalainen hetken päästä totesi, ”sain tämän idean viime kokouksesta, kun Tino selitti joulunajan ihmeistä. Ajattelin että tarvitaan pientä säpinää.” Kanada kohotti toista kulmaansa.

”Säpinää? He luultavasti sekoavat…”, hän sanoi, mutta Amerikka vain nauroi, ”kuinka moni on muuten tulossa?” Amerikkalainen oli hetken hiljaa miettiessään ja sitten hän nyökkäsi tyytyväisenä.

”Kaikki”, hän vastasi ytimekkäästi ja Kanada pudisti päätään hiljaa.

”Siitä tulee…”, hän aloitti, mutta joutui keskeytetyksi.

”Mahtavaa!” Amerikka huudahti, ”tule Matt, meidän täytyy vielä piilottaa yllätys.” Kanada nyökkäsi ja seurasi veljeään, muttei voinut olla katsomatta vielä kerran ylöspäin. Yleensä pelkkä yksi ovelle ripustettu mistelinoksa sai tietyt valtiot aivan sekaisin, mutta mitä tapahtuisi kun koko salin katto olisi täynnä misteleitä?  

A/N: Se oli lyhyt eikä yhtään suudelmaa... Mutta tämän päivän luukun tarkoituskin oli olla vain vihjausta huomisesta. Arvaatteko, mitä tapahtuu?

Kahdeskymmenestoinen joulukuuta~

”Ei tuota”, Tino kielsi lyhyesti, ”se on aivan liian pieni ja tuo latva on vino.” Ruotsi alkoi tottelevaisesti katsella muita kuusia, mutta suomalainen oli jo löytänyt suosikkinsa ja tarpoi kovaa vauhtia sitä kohti. He olivat keskellä metsää, sillä perinteiden vuoksi he hakivat joulukuusen aina kahdestaan, mutta he eivät myöskään olleet onnistuneet toistaiseksi löytämään sellaista, joka kelpaisi kummallekin. Kuten joka vuosi, Suomi ja Ruotsi päätyivät viettämään koko päivänvalon etsien kuusta ja he kulkivat yhä syvemmälle metsään. Tosin he eivät olleet siitä kovin huolissaan. Kaikki muutaman kilometrin säteellä oli Tinon maata, joten eksymisestä ei ollut pelkoa.  

”Liian harva”, ruotsalainen mutisi ja osoitti kolmatta kuusta vielä hiukan kauempana, ”tuo on parempi.” Tino seurasi hänen katsettaan, mutta hyväksynnän sijaan hän tuhahti.

”Siinähän on ruskeita neulasia! Ne tipahtavat pois ennen kuin ehdimme edes kotiin asti”, hän totesi ja he kumpikin jatkoivat hiljaa sen oikean etsimistä. Lunta ei onneksi ollut paljon, joten kulkeminen oli helppoa eikä kylmäkään juuri pelottanut. Ainoa huoli oli, että aurinko alkaisi laskea ennen kuin kuusi olisi löydetty, mutta onneksi muutaman minuutin kuluttua suomalainen iski silmänsä täydelliseen yksilöön. Se oli juuri sellainen, jonka nähdessään hän tiesi että se tulisi koristamaan hänen olohuonettaan. Suomi viittoi Ruotsin luokseen ja osoitti valitsemaansa puuta leveästi hymyillen. Ruotsalainen tarkasteli sitä hetken harkiten, mutta nyökkäsi sitten.

”Se kelpaa”, hän mutisi vaikka Tino olikin jo siepannut pienen kirveen häneltä ja lähtenyt kaatamaan puutaan. Juuri kun suomalainen oli kumartumassa alas, lumipallo tömähti vasten hänen niskaansa ja hän värähti kun kylmä lumi kosketti hänen paljasta ihoaan.

”Ruotsi…”, hän sanoi vilkaistessaan toista valtiota kohti, ”älä viitsi nyt. Minulla on puu kaadettavana.” Ruotsalaisen ilme oli häkeltynyt ja hän katsoi hitaasti ympärilleen.

”En se ollut minä…”, hän viimein mutisi ja Tino kohotti toista kulmaansa.

”Me olemme keskellä metsää, mistä se lumipallo sitten tuli?” hän kysyi ja hänen yllätyksekseen Ruotsi kohautti olkiaan.

”Tonttu?” hän ehdotti ja Tinoa alkoi tosiaan miettiä, mitä ihmettä Ruotsi oli juonut. Yleensä ruotsalainen suhtautui vakavasti asioihin, mutta Suomi päätti antaa asian olla ja hän kumartui taas alas päästäkseen katkaisemaan kuusen aivan juuresta. Hän sai lyötyä pari lyöntiä, kun toinen lumipallo osui hänen selkäänsä.

”Ruotsi! Mitä ihm…”, Tino aloitti, mutta keskeytti nähdessään miehen ilmeen. Ruotsi oli täysin häkeltynyt ja hän näytti epätoivoiselta ja syylliseltä samaan aikaan yrittäessään nähdä ympärille, jos jossain olisikin joku kolmas ihminen piilossa. Kaikesta vakavuudesta huolimatta tilanne näytti huvittavalta ja Suomi yritti estää itseään hymyilemästä liian leveästi.

”Minä…”, Ruotsi aloitti, mutta sillä hetkellä jostain sivummalta puun takaa lensi lumipallo, joka osui täsmällisesti ruotsalaismiehen olkapäähän. Hän perääntyi muutaman askeleen ja ennen kuin Tino tai hän itse ehti sanoa mitään, sivummalta lensi uusi ammus osuen suoraan Ruotsin ylläpuolella olevan kuusen oksille. Koska oksat sattuivat pitelemään täyttä lumikuormaa, löysi ruotsalainen itsensä maasta istumasta ja yltä päältä kylmän lumen peitossa.

Tino ehti kuulla hiljaisen naurahduksen, joka oli tarpeeksi kertomaan kuka oli liittynyt kolmantena pyöränä heidän kuusenhakureissulleen. Suomalainen otti vauhtia ja syöksyi puiden taakse, mutta Aksel oli ottanut jo jalat alleen.

”Aksel!” Tino huusi, mutta mies pysähtyi vain sen verran että sai vilkutettua hänelle.

”Moi moi, kultaseni!” hän vastasi ja katosi sitten metsikköön nauraen silti koko ajan. Tino katsoi hänen peräänsä ja pudisti sitten päätään kuitenkin hymyillen samalla. Hänen kaksoisolennollaan tuntui riittävän outoja luonteenpiirteitä vaikka muille jakaa.

”Se oli tonttu”, Tino totesi palatessaan takaisin. Ruotsi oli jo päässyt ylös maasta, mutta hän näytti varovaiselta ja hänellä oli kumma ilme kasvoillaan. Yhdistettynä lumiseen yllätyshyökkäykseen ja heidän kuusen hakemiseensa se näytti suoraan sanottuna vain huvittavalta. Tino nauroi hiljaa auttaessaan Ruotsi pudistelemaan lunta vaatteistaan ja hiuksiltaan.

”Minä luulin, että emme ole Norjassa…”, Ruotsi mutisi ja Tino hymähti hiljaa. Hän ei välittänyt esitellä Akselia maailmalle, joten jos ruotsalainen nielisi tonttu-selityksen, se olisi vain hyvä.

”Norja ei ole ainut, jolla on outoja seuralaisia”, suomalainen totesi hyväntuulisesti ja Ruotsi loi häneen jälleen kumman katseen. Suomi yritti vain hymyillä uskottavasti ja hän kurottautui hetkeksi varpailleen saadakseen painettua omat huulensa ruotsalaisen aavistuksen kylmettyneitä huulia vasten. Suudelma tuntui vievän Ruotsin ajatukset jonnekin aivan muualle ja hetki piteni hieman enemmän kuin Tino oli tarkoittanut. Lopulta hänen oli lopettava ihan vain sen takia, että kuusi ei kaatanut itse itseään.

****

”Hei, kultaseni”, Aksel aloitti. Hän oli ilmestynyt Tinon asunnolle noin puolituntia sen jälkeen kun Ruotsi oli lähtenyt takaisin kotiinsa tullakseen takaisin joulupäiväksi muiden Pohjoismaiden kanssa. Tinolla oli vahva epäilys, että Aksel oli odottanut ulkopuolella. Senkin vuoksi, että mies oli nähtävästi päättänyt juoda kaiken kahvin talosta.

”Niin?” Tino kysyi, ”ja mikä se lumipallo juttu oli olevinaan? Nyt Ruotsi luulee, että suomalaiset metsät vilisevät tonttuja.” Aksel pyöräytti silmiään ja kulautti jälleen yhden kupillisen kahvia kurkkuunsa.

”Se oli hauskaa”, hän selitti, ”näitkö sen ilmeen? Hah ha!” Tino yritti, mutta hän ei saanut pidettyä ilmettään kurissa enää vaan hän päätyi nauramaan hetken yhtä aikaa Akselin kanssa.

”Oli se…”, Tino mumisi, kun hän sai viimein itsensä taas hallintaan, ”mitä muuten olit sanomassa ensin?” Aksel mietti hetken ja sitten hän napsautti sormiaan.

”Sinun pitää lopettaa hänen suutelemisensa, kultaseni”, hän sanoi ja jatkoi, kun Tino katsoi häntä kysyvästi, ”Oikeasti! Tai sitten varoitat minua ennen kuin hän tulee tänne… Minusta ei muutenkaan ole hauskaa olla sinä, mutta suuteleminen on jo liikaa.” Tino tuijotti häntä hetken.

”Ruotsi… Suuteli sinua?” hän kysyi hitaasti ja Aksel nyökkäsi näyttäen hyvin harmistuneelta.

”Eilen, kun hän tuli ja luuli minua sinuksi”, hän mutisi vastaukseksi, ”lopeta tuo nauraminen!” Tino melkein makasi pöydän päällä yrittäen saada jälleen kerran nauruaan kuriin. Tällä kertaa se olikin huomattavasti vaikeampaa.

”Se tämänpäiväinen oli siis kostoa”, Tino totesi rauhoituttuaan hieman, ”mitä sinä sitten teit? Ja miten sinä edes törmäsit häneen?!” Aksel loi häneen hiukan äkäisen katseen ja selvästi toivoi, että ei olisi edes maininnut asiasta.

”Sanotaan vaikka, että olin liian kiireinen tarkkaillakseni sinua kultaseni, että olisin huomannut hänet”, mies lopulta mutisi hyvin nopeasti, ”ja, jos sinua oikeasti kiinnostaa, minä huusin hänelle ja sanoin että hänen pitäisi hankkia uudet lasit jos hän ei edes erota kahta suomalaista toisistaan.”

”Ruotsi-parka…”, Tino mumisi jostain nauramisensa lomasta.

”Hei! Minä olin uhri!” Aksel huudahti, mutta Tino vain huitoi kättään vastaukseksi pystymättä enää sanomaan mitään.  

A/N: Tässä on jotain, mikä ei iskenyt muhun... Aivan kuin jokin tyylissä ei ihan istunut. No, anyway, koska kalenterissa pitää olla SuFiniä enkä tahtonut jättää Akselia ulkopuolelle... Tota... Te luitte sen just ^^'''
En ehtinyt eilen kirjottaa, joten leikitään että se on kahdeskymmenes toinen nyt.

Aksel stalkkeroi Tinoa, yeah~

Kahdeskymmenesensimmäinen joulukuuta~

”Olen kotona”, Viro totesi väsyneenä aukaistessaan ulko-oven. Joulukuu oli muutenkin vuoden kiireisintä aikaa ja sitten tietenkin juuri hänelle sattui näitä päiviä, jotka olivat edes takaisin juoksemista aamusta iltaan. Hän huokaisi syvään, mutta tyytyväisenä saatuaan kaiken ainakin lähes valmiiksi, ja painoi oven takanaan kiinni. Vasta, kun hänen avaimensa kilahtivat eteisenpöydän tyhjään puukulhoon, hän tajusi talon tuntuvan oudon hiljaiselta.

”Hei… Otukset?” Viro kutsui mochejaan ja käveli valppaana sisemmäs taloonsa. Hän oli ehtinyt jo tottua pieniin talonvaltaajiinsa ja niiden erikoiseen elämään, mutta koskaan ei voinut olla varma. Viro oli sitä paitsi ollut kauan poissa, ties mitä mochit olisivat saaneet päähänsä. Varsinkin se amerikkalainen tuntui pursuavan jonkinlaisia ideoita, jotka eivät yleensä päättyneet hyvin.

”Onko täällä ketään?” Viro kysyi taas kuulostaen jo aavistuksen epäilevältä. Olivatko ne päättäneet leikkiä piilosta tänään? Siinä tapauksessa virolainen tietäisi, kuka sen pelin voittaa. Se yksi mochi, jonka nimen hän oli taas unohtanut, oli oikea taikuri olemaan huomaamaton. Mutta muiden osalta oli kyllä ihme, että talossa oli hiljaista. Tuskin sellainen lauma saisi pidettyä ääntä pois muuten kuin ruoka-aikaan ja öisin.

Viro käveli yläkertaan johtavien portaiden luokse ja epäilyksen tilalle alkoi kasvaa huoli. Missä mochit olivat? Entä, jos joku oli vienyt ne tai ne olivat onnistuneet eksymään jollain seikkailullaan? Viro oli väsynyt päivän jälkeen, mutta hänen täytyisi löytää ongelmalliset seuralaisensa ennen kuin hän voisi asettua rauhassa sohvalle katsomaan televisiota.

”Missä…”, Viro aloitti, mutta tällä kertaa pieni kolahdus keskeytti hänet ja hän käänsi katseensa juuri sopivasti kun lauma pieniä pyöreitä olentoja hyppäsi hänen päälleen.  Jokainen niistä tunki virolaisen syliin ja heiluttivat innokkaasti lippujaan oltuaan jo pitkään piilossa odottamassa valtion paluuta. Niiden kärsivällisyys oli lähes loppunut sekä kaikki evääksi otetut kaalinlehdet syöty, mutta viimein Viro oli tullut kotiin. Nyt ne yrittivät kaikki kilvan saada huomiota ja Viron käsivarret uhkasivat loppua.

”Vai halusitte te yllättää minut…”, hän totesi toivuttuaan sekä saatuaan tasapainonsa hallintaan ja mochit heiluttelivat lippujaan taas loikoillessaan hänen sylissään, olkapäillään ja yksi jopa hänen päänsä päällä, ”mitä jos minä tekisin meille ruokaa ja sitten katsotaan televisiota?” Pieni lippujen heilutus vastaukseksi ja muutama niistä hyppäsi alas loikkiakseen edeltä keittiöön. Viro naurahti ja unohti väsymyksensä hetkeksi.

”Minulle leipää ja teille salaattia”, hän totesi eikä yksikään mocheista näyttänyt pahemmin vastustelevan ajatusta.

A/N: Joo... Tässä ei ollut suudelmia... Mut mochit on kivoja! Ja mun piti kirjoittaa jotain nopeasti ^^'' Mutta ei huolta. Grande finalessa tulee olemaan suudelmia tämänkin edestä~

Kahdeskymmenes joulukuuta~

”Sey…”, Englanti kutsui entistä siirtomaataan, joka keskittyi lähettelemään lentosuukkoja periaatteessa kaikille, ”Sey.” Lopulta tyttö käännähti hymyillen katsomaan vanhempaa valtiota, joka oli jäänyt hieman hänen jälkeensä. Se ei tosin ollut ihme. Seychellin innokas tapa yrittää nähdä kaikki samaan aikaan tiputti automaattisesti suurimman osan ihmisistä hänen jäljestään.

”Anteeksi…”, Seychellit mutisi huomattuaan englantilaisen närkästyksen, mutta hän hymyili kuitenkin aivan kuin se aurinko, joka piti hänen pienen saarensa lämpimänä, ”mitä sanoit? En kuunnellut kunnolla…” Englanti huokaisi tietäen hyvin, ettei hän pystyisi olemaan äkäinen nuorelle naiselle, joka vain oli utelias ja tahtoi osoittaa ystävällisyyttä.

”Me olemme Lontoossa, Sey”, hän kuitenkin aloitti hieman nuhtelevalla sävyllä, ”nuo… Lentosuukot eivät kuulu tapoihin täällä.” Seychellit näytti ottavan nuhteet hyvin ja vain pieni huulten mutristus kertoi jotain hänen mietteistään.

”Miksei?” hän kysyi suoraan saaden Englannin hetkeksi todella miettimään asiaa.

”Se ei vain kuulu”, mies vastasi lopulta, mutta Seychellit ei siihen tyytynyt. Hän hypähteli takaisin englantilaisen luokse eikä välittänyt ollenkaan muista ihmisistä.

”Sen pitäisi kuulua”, saarivaltio totesi ja painoi sormensa huulilleen, ”katso, teet vain perässä. Kokeile. Se on mukavaa.” Englanti kohotti toista kulmaansa eikä tehnyt elettäkään seuratakseen Seychellien mallia.

”Sinä olet oppinut tuon Ranskalta…”, hän mutisi ja olisi lopettanut keskustelun siihen jatkaen samalla heidän matkaansa, mutta Seychellit kohdisti parhaan anovan katseensa häneen.

”Kiltti isoveli Englanti”, tyttö pyysi, ”anna minulle yksi lentosuukko…” Mies katsoi häntä hetken hiljaa ja huokaisi sitten syvään antaessaan periksi. Tuon katseen edessä hän ei vain pystyisi sanomaan ei, joten hän painoi sormensa hetkeksi huulilleen ja lähetti sitten suukon puhalluksen saattelemana nuorelle saarivaltiolle. Seychellit naurahti ja sieppasi samansa suukon ilmasta ennen kuin lähetti omansa takaisin Englannille.

”Kiitos Englanti!” saarivaltio naurahti ja iski sitten silmäänsä, ”kunhan isoveli Ranska kuulee tästä…” Englanti, joka oli jo muutenkin punastunut jostain syystä, hätkähti silmiin nähden.

”Et varmasti kerro hänelle!” hän esteli, mutta Seychellit vain nauroi hurmaavaan tapaansa pujottaessaan käsivartensa vanhemman valtion käsivarren alle.    

A/N: Mun fanonissa Seychellit on maailman suurin FrUkin kannattaja :'3 Ja hän on vähän kuin lievempi versio Ranskasta...
Vielä neljälle päivälle suudeltavat... Mitähän keksin?

Yhdeksästoista joulukuuta~

”Huomenta ystäväni”, Preussi tervehti ja istuutui suorilta pöydän ääreen, jonne Ranska ja Espanja olivat jo viritelleet jonkinlaisen korttipelin ajan kuluksi.

”Ah, Preussi, olet myöhässä”, Espanja totesi, mutta hymyili kuitenkin, ”ja nyt on yö…”

”Me luulimme jo, että peruutit tapaamisen”, Ranska jatkoi sujuvasti. Preussi kohautti olkiaan ja viittasi tarjoilijalle puolihuolimattomasti. Heidät kaikki tunnettiin tässä paikassa, joten hänen ei tarvinnut selitellä tilaustaan.

”On mahtavaa olla myöhässä”, hän selitti ja kaivoi sitten pienen muistikirjan taskustaan, ”ja meni aikaa saada tämä.” Hän nakkasi sen pöydälle ja sekä Ranska että Espanja vilkaisivat sitä mutta kumpikaan ei tehnyt elettäkään selvittääkseen sen tarkoitusta. He vain tuijottivat entistäkin uteliaammin Preussia, joka oli muutenkin järjestänyt kolmikon kokoontumisen selittämättä yhtään mitään.

”Mon ami”, Ranska lopulta aloitti, ”tahdot varmaan jakaa suuren suunnitelmasi ystäviesi kanssa?” Espanja nyökkäili mukana, mutta Preussi piti heidät vielä hetken jännityksessä siemaisten oluttaan, jonka tarjoilija oli juuri tuonut hänelle.

”Se onkin hieno suunnitelma”, hän aloitti ja kaksi muuta valtiota keskittyivät kuuntelemaan, ”tiedättehän ne puheet, jotka Suomi aloitti silloin kokouksessa kuun eka päivä? Minusta meidän pitäisi antaa oma panoksemme tähän joulun aikaan.” Hän keskittyi taas hetkeksi juomaan.

”Preussi, älä ole ilkeä! Kerro jo kaikki”, Espanja pyysi.

”Joo, joo”, Preussi vastasi ja virnisti, ”mitä, jos lähettäisimme pieniä rakkauskirjeitä muille? Nimettömänä tietenkin.” Tässä vaiheessa Ranska oli jo täysin mukana eikä Espanjakaan vastustellut. He kolme olivat toisaalta aina täysillä mukana toistensa suunnitelmissa, joten Preussi ei ollut edes olettanut joutuvansa selittelemään tai suostuttelemaan sen enempää.

”Oh, rakkauskirjeitä”, ranskalainen totesi haaveilevalla äänellä, ”minä voin laatia kirjoituksen, mutta… Mistä saamme osoitteita? Jos oikein muistan, suurin osa valtioista tahtoo pitää ne salassa meiltä… En ymmärrä, miksi.”

”Minäkin olen ihmetellyt sitä…”, Espanja mumisi, mutta Preussi naurahti hiljaa ja ojensi kättään napauttaakseen pöydälle nakkaamaansa kirjasta.

”Meillä on tämä”, hän totesi ja selasi sen auki. Tällä kertaa muut valtiot kumartuivat lähemmäs ja tarkastelivat huolellisella käsialalla kirjoitettuja rivejä. Nopeasti oivallus nousi kummankin kasvoille.

”Osoitekirja…”, Espanja sanoi, ”ja tämähän on Unkarin!” Preussi nyökkäsi. Hän oli tosiaan tehnyt töitä saadakseen sen osoitekirjan ja selviytyäkseen vielä elossa tapaamaan ystäviään.

”Tässä on kaikki mahdolliset osoitteet…”, Ranska totesi ja selaili muutaman sivun eteenpäin, ”Preussi, sinä tulet olemaan kuollut, kunhan Unkari löytää tämän. Hän ei tainnut kuitenkaan itse luovuttaa tätä?”

”Otin sen omalla luvalla”, Preussi myönsi, ”mutta, jos suunnitelma onnistuu täydellisesti, kuten sen tietenkin pitäisi koska minä suunnittelin sen! Unkaria ei haittaa vaikka lainasinkin hänen osoitekirjaansa.” Kaikkien kolmen valtion huulet kääntyivät virneeseen, kun he kuvittelivat millaista jälkeä heidän pienet rakkauskirjeensä saisivat vielä aikaa.

Preussi jatkoi oluensa juomista ja Espanja selaili innoissaan Unkarilta vietyä osoitekirjaa mutisten samalla itsekseen. Ranska oli löytänyt jostain takkinsa taskusta kynän ja palan paperia ja luonnosteli kovalla vauhdilla heidän salaista rakkauskirjettään. Hän joutui keskittymään, jottei lisäilisi vahingossa oman kielensä sanoja mukaan ja siten saisi kaikkia itsensä perään, mutta lopulta hän oli valmis ja Espanja sekä Preussi tarkastelivat aikaansaannosta tyytyväisenä.

Hei rakkaani,

Et tiedä, kuka olen, mutta minä tunnen sinut hyvin.

Olen tarkkailut sinua.

Rakastan sinua.

Olet ainoa, joka saa sydämeni tuntemaan näin.

Kiltti, lupaa olla minun.

Suukkoja~
Salainen ihailijasi <3

”Loistavaa!” Preussi huudahti, ”ja sitten valitaan osoitteet!” Koko loppu yö kului kolmikon osalta erittäin hyvin heidän naureskellessa ja juoniessa suunnitelmaansa eteenpäin.   

A/N: Sanon vain sen, että odotelkaa seuraavaa ystävänpäivää ^^ Jos ehdin, kirjoitan sen mitä tästä seurasi... Ja tiedän, tämä ei ole aivan suudelma, mutta en ajatellut kenenkään välittävän... Anyway, viikonlopulta ei ole luukkuja enkä niitä ala kirjoittamaan nytten, mutta kunhan selviän joulusta laitan nämä luultavasti parin oneshotin osassa Finiin ja silloin lisään puuttuvat luukut väliin. Kaikki iloisia?

Kysely on päättynyt

Ja tulokset ovat tässä! Kysymys muuten oli "Minkä tarinan pitäisi jatkua?" tai jotain sen tyyppistä. Huomasin vasta myöhemmin, että toi kysymys ei edes näkynyt tuossa missään... ^^'''

Mutta ne tulokset:

Köpi!   2 (15%)
Kaunotar!   3 (23%)
Se Hana-tamago juttu!   3 (23%)
Poikkeustila!   4 (30%)
Jouluseikkailu! Nyt on joulu tulossa...   6 (46%)
KAIKKIEN!    8 (61%)
Hetabook on ollut hiljaa...    6 (46%)
Tee jotain uutta!    3 (23%)
Keskittyisit vain raapaleisiin    2 (15%)
Ei minkään!    0 (0%)

Ääniä annettu: 13 (monivalinta mahdollisuus)

Eli ekana kaikkien pitäisi jatkua. Kakkosena Hetabook ja Jouluseikkailu. Hetabook jatkuu kunhan ehdin taas ajatella sitä, mutta Jouluseikkailu on ikävä kyllä vieläkin hukassa : ( se jäi mun  vanhalle koneelle enkä ole vielä saannut vietyä sitä huoltoon. Toivon mukaan saan sen tiedoston tammikuussa ja sitten katon sitä uudelleen...
Kolmantena Poikkeustila. Sillä on sama tilanne kun joulujutulla... Myös Hana-Tamago seikkailulla on sama, mutta kattelen niitä kunhan saan tiedostot joskus toivon mukaan ulos tuolta koneelta.
Kaunotar ja tee jotain muuta vaihtoehto sitten... No ne ainakin hoituu! Köpi ja raapaleet hoituu kans... miksi kaikki, mitä mä varmasti teen on hännillä?! Hm... jotain on vialla...
Mutta kaikeksi onneksi kukaan ei äänestänyt viimeistä vaihtoehtoa!

Tahtoisin laittaa uuden kyselyn, koska uhkailin sillä... Pitää miettiä~

Viidestoista joulukuuta~

”Norge?” Tanska kysyi ja näytti kyllästyneeltä maatessaan sairaalasängyssä, ”norgenorgenorgenorge?!”

”Mitä?” norjalainen lopulta kysyi ärtyneenä. Hän oli raahannut tuolinsa Tanskan viereltä lähemmäs ikkunaa, jotta pystyi lukemaan siinä vähäisessä valossa, jota aurinko antoi. Telkkari näytti jotain normaalia aamupäivän uusintaa, mutta ääni oli mykistetty ja huoneen muut potilaat joko lähteneet jaloittelemaan tai nukahtaneet. Tanska ei pystynyt vielä kipseiltään nousemaan ja hänellä oli liikaa energiaa nukkumiseen. Sitä paitsi paikalla oli silti norjalainen, jota häiritä!

”Minulla on tylsää”, mies vastasi.

”Tee sitten jotain”, Norja sanoi ja käänsi kirjansa sivun, ”syö pähkinöitä tai käytä päätäsi.” Tanska mietti hetken ja vilkaisi sitten pähkinäpussia, jonka Suomi oli hänelle tuonut viime vierailullaan. Ikävä kyllä se oli pöydällä ja pöytä oli Tanskan vasemmalla puolella. Hänen vasen kätensä sattui olemaan kipsissä olkapäästä ranteeseen. Pähkinöiden ottaminen saati sitten pussin avaaminen olisi haastava tehtävä. Tanskalainen vilkaisi Norjaa pyytävästi.

”Norge, auttaisitko…?” hän kysyi ja nyt norjalainen malttoi nostaa katseensa. Hän katseli hetken tanskalaista ja tämän avutonta tilaa ja huokaisi sitten noustessaan ylös.

”Miksi sinä hankkiuduit tuohon kuntoon?” hän kysyi repiessään pähkinäpussia auki. Tanska mietti hetken katsellen kipsattuja jalkojaan ja kättään sekä tippaletkua vapaassa ranteessa. Hän ei edes ymmärtänyt, miksi siihen oli tippa pitänyt laittaa, mutta ainakin lääkärit olivat jo ottaneet hänen päätään ympäröineet siteet pois. Tanska ei ollut pystynyt puhumaan kokonaiseen kahteen päivään niiden takia ja, vaikka hän valtiona parani nopeasti, kahden päivän hiljaisuus oli ollut jo lähes liikaa. Onneksi Norja oli pitänyt seuraa.

”Tuota… Sinä hakkasit minut…”, tanskalainen vastasi, ”tai se oli sitten se peikko.” Norja ei näyttänyt hätkähtävän syytöksestä lainkaan. Hän vain piti ilmeettömän katseensa ja työnsi yhden pähkinöistä toisen miehen suuhun.

”Se oli oma vikasi”, norjalainen totesi, ”tiesit, mitä tapahtuu, jos kosket Islantiin…”

”Oli se sen arvoista…”, Tanska mutisi ja korjasi sitten nopeasti nähtyään Norjan ilmeen, ”tuota… jospa pääsen kotiin pian.” Norja kohautti olkiaan ja tanskalainen ehti huokaista helpotuksesta. Hän oli ehkä kirjaimellisesti sairaalakunnossa, mutta viimeiset kahdeksan päivää hän oli saanut nauttia Norjan viehättävästä seurasta kellon ympäri. Kyllä se oli aina vaivan arvoista.

Tanska kuitenkin päätti pitää itsellään omat ajatuksensa siitä, miten Norja syötti hänelle pähkinöitä. Norjalainen tuskin arvostaisi sen tason ajatuksia ja, vaikka Tanska oli suurimmaksi osaksi nauttinut tilanteesta, alkoi sängyssä paikallaan makaaminen pitkästyttää jo.

”Norge…”, Tanska aloitti taas, kun kaikki pähkinät olivat loppuneet. Norja huokaisi, mutta suostui kuitenkin vastaamaan.

”Mitä taas?” hän kysyi, ”etkö sinä vain voisi olla viittä minuuttia hiljaa?” Tanska virnisti ja nyökkäsi.

”Tietenkin”, hän vastasi pirteänä, ”mitä saan, jos teen sen?” Norja loi häneen pitkän katseen, mutta tanskalaisen virne ei hyytynyt. Lopulta hän antoi periksi ja tuhahti.

”Saat suukon”, Norja totesi ja vilkaisi kelloaan, ”aika alkaa nyt heti, mutta en usko että pystyt siihen.” Tanska nyökkäsi ja piti huulensa yhdessä ihan varmuuden vuoksi. Norja jäi istumaan sängyn reunalle ja piti kelloa silmällä samalla kun Tanskan katse harhaili ympäri huonetta. Oli niin vaikea pysyä hiljaa, kun kaikki näytti yhtäkkiä niin mielenkiintoiselta. Olikohan Norja huomannut, että televisiossa näytettiin uusintoja? Ja seinän valkoinen väri oli kumman kellertävä yhdessä kohdasta. Tanska myös huomioi, että hänen jalkojaan kutitti, mutta hän ei pystynyt raapimaan kohtaa. Suostuisikohan Norja, jos hän kysyisi? Wou, Norja näytti suloiselta istuessaan noin, tiesiköhän hän itse sitä? Tanskan pitäisi huomauttaa…

Valtio sulki silmänsä ja yritti lopettaa ajattelemisen. Kyllä hän pystyisi olemaan viisi minuuttia hiljaa. Se ei edes ollut pitkä aika, mutta kuitenkin vasta loputtoman odottamisen jälkeen Norja viimein liikahti ja kurotti kätensä taputtaakseen tanskalaisen päälakea.

”Hieno poika”, hän kehaisi ja hetkeksi pehmeät huulet painautuivat Tanskan huulia vasten. Valtio harmitteli sitä, että hänen kumpikin kätensä olivat käyttökelvottomia juuri sillä hetkellä. Muuten hän olisi ottanut Norjan syyliinsä ja päästänyt pois vasta, kun hän olisi kyllästynyt suudelmiin eli ei milloinkaan.

”Minulla on vieläkin tylsää…”, Tanska mutisi ja Norja pyöräytti silmiään noustessaan ylös. Hän käveli takaisin ikkunan luokse ja poimi kirjansa, jonka oli sinne jättänyt.

”Jos maltat vielä olla hiljaa, voin lukea sinulle”, hän ehdotti.

”Okei!” Tanska huudahti. Hän oli ehkä ajatellut kaikkea muuta, mutta Norjan äänen kuunteleminen oli myös hyvin korkealla hänen mukavien asioiden listallaan, ”mitä sinä aiot lukea?”

”Satuja”, Norja vastasi ja selaili kirjaa hetken löytääkseen oikean kohdan, ”tanskalaisia. Pidät näistä varmasti.”  Tanska hymyili ja asetteli itsensä parhaansa mukaan paremmin sängylle.

”Rakastan satuja”, hän myönsi ja jäi odottamaan, että Norja saisi aloitettua.

”Tietenkin”, norjalainen totesi, ”kaikki lapset rakastavat niitä.”

”Niin”, Tanska myönsi jälleen ja mietti vasta sitten, ”…hetkinen…” Hän ei kuitenkaan saanut sanottua asiaansa loppuun asti, kun Norja aloitti valitsemansa sadun lukemisen ja hänen rytmikäs äänensä tempaisi tanskalaisen heti mukaansa.  

A/N: Pientä korvausta siitä, että lähetin Tanskan sairaalaan...
Ja viikonlopusta sen verran, että karkaan kylille joten lauantaina ei ainakaan tule luukkua. Perjantaina yritän laittaa ennen lähtöä ja sunnuntaina ehkä sitten ku tuun takaisin. Että moikka! ^^

Kuva-arvoitus

Löysin tällaisen hämärän kuvan koneelta... Otettu joskus, kun testasin soittimen kameraa (en minä tiedä, miksi siinäkin pitää olla kamera...) eikä sitten ympärillä ilmeisesti ollut mitään kiinnostavampaa kuin tietokoneen näyttö ^^'' Okay, kuka arvaa mistä fikistä tämä on? Ei pitäisi olla vaikea...

Neljästoista joulukuuta~

// Ikäraja: K-11 varmuuden vuoksi.

”Ei!” Romano vastasi ja loi yhden pahimmista katseistaan espanjalaisen, joka oli jälleen kerran sanonut jotain mikä olisi kannattanut jättää sanomatta. Espanja alkoi murjottaa hiukan, muttei kuitenkaan antanut periksi.

”Roma…”, hän pyysi, ”pikku tomaattini, yksi pieni suukko…” Romano irvisti ja käänsi katseensa poispäin.

”Ei varmasti”, hän tokaisi ärtyneenä, ”älä edes yritä selittää mitään veljestäni… Minua ei kiinnosta, mitä hän teki sen perunan kanssa!” Espanja yritti saada lisää murjotusta ilmeeseensä, jos Etelä-Italia vaikka sitten heltyisi hänelle.

”Mutta…”, hän aloitti, mutta Romano keskeytti poimimalla viereiseltä pöydältä tomaatin ja lyömällä sen hänen käsiinsä.

”Turpa kiinni”, italialainen vastasi, ”pussaa tuota ja lopeta minun kiusaaminen, perhana.” Espanja tuijotti hetken punaista tomaattia, joka oli luonnollisesti parasta laatua. Sitten hän painoi sen hellästi huuliaan vasten pitäen silti katseensa Romanossa, joka parhaansa mukaan yritti näytellä välinpitämätöntä.

Espanjalainen ei puraissut tomaattiaan, mutta antoi hitaasti kielensä liikkua sen pehmeällä pinnalla ja piti sitä sormissaan aivan kuin maailman arvokkainta asiaa. Aivan yhtä hitaasti hän painoi taas huulensa sitä vasten ja antoi silmiensä sulkeutua. Romano vilkuili häntä silmäkulmastaan ja Espanja yritti estää itseään nauramasta. Hän keskittyi suutelemaan tomaattia, mutta hyvin pian hän kuuli toivotun voihkaisun ja Romanon käsi ilmaantui hänen kädelleen työntäen sen pois tieltä. Espanja avasi silmänsä juuri sopivasti, kun italialainen painoi huulensa hänen huulilleen. Hän siirsi toisen kätensä nopeasti Romanon niskan taakse, jottei mies perääntyisi liian nopeasti nyt kun hän oli antanut periksi.

Suudelma syveni ja Espanja alkoi menettää jo lopullisesti otteensa ajatuksistaan, kun hän perääntyi seinää vasten ja liukui lattialle vetäen Romanon mukanaan. Italialaista siirtyminen ei näyttänyt vaivaavan. Hän vain kiipesi paremmin toisen valtion syliin rikkomatta suudelmaa välillä. Lopulta heidän oli pakko hengittää ja kumpikin voihkaisi hiljaa. Romanon kasvot olivat aivan punaiset, hän hengitti raskaasti ja näytti Espanjan mielestä maailman kauneimmalta henkilöltä.

”Typerys…”, Etelä-Italia mutisi, muttei kuitenkaan laskenut käsiään Espanjan olkapäiltä tai yrittänyt karata miehen otetta.

”Näytät tomaatilta”, Espanja totesi pirteänä ja naurahti, ”minun Romanoni…” Romano pyöräytti silmiään ja nappasi sitten Espanjan vieläkin pitelemän tomaatin itselleen. Hän puraisi siitä palan ja teki olonsa mukavaksi espanjalaisen sylissä. Espanja hymyili onnellisena ja asetteli kätensä italialaisen lantiolle.

”Olet silti typerys”, Romano totesi ja Espanjan nauru antoi ääntä muuten tyhjälle talolle.

A/N: Spamanoa! Ja actionia!
Katsotaan, mulla on sit kymmenen päivää jälellä ja pareja... DenNor, SuFin, NorFin, Aksel, Amerikka... hmm....

Kolmastoista joulukuuta~

// Tämä on outo. Ei kannata lukea.

"Hollanti?" kutsuin, mutta en kääntänyt katsettani tietokoneennäytöstä. Olin oikeastaan tylsistynyt ja olisin tahtonut lähteä lenkille, mutta olin luvannut kirjoittaa tämän juuri tänään. Perhanan Sipi, miksi hän on niin hyvä suostuttelemaan?

"Hollanti...?" kysyn uudelleen, kun ensimmäiseen kutsuun ei vastattu ja käännän viimein katseeni. En näe ketään ja vain tuoreet tulppaanit ja pöydällä lojuvat postikortit kertoivat, että joku hollantilainen edes oli paikalla. Amsterdam, Haag, Utrecht, Rotterdam... Kauniita kortteja kaikista kaupungeista, joissa halusin joskus vierailla.

Mutten alkanut nyt katsella kortteja sen enempää. Nousin ylös paikaltani ja kävelin lyhyen matkan olohuoneen puolelle. Nojasin sohvan selkänojan ylitse ja odotin hetken, että pystyhiuksinen mies huomaisi minut. Hollantilaiseksi hän oli yllättävän kiinnostunut suomenkielisistä lehdistä. Tosin hän oli jumahtanut jalkapallo tuloksiin, joten se kai selitti kaiken.

"Mitä?" hän kysyi viimein kun sain huomion.

"Tarvitsen apua", sanoin suoraan ja hän huokaisi hiljaa. Joskus mietin, miksi hän silti jaksaa luuhata kodissani ja seurata minua joka paikkaan. Kai hänelläkin oli töitä? Maa hoidettavanaan tai jotain?

"Minä toin sinulle jo tulppaaneja...", hän puolustautui muttei yrittänyt karata paikalta. Kunhan vain katsoi ylös minua kohti, "ja postisi."

"Jep, kiitos paljon", vastasin ja aloin puolihuolimattomasti hypistellä hänen sanomalehteään toisella kädelläni, "mutta tarvitsen kirjoitusapua. En keksi luukkua tälle päivälle." Hän nappasi käteni ennen kuin ehdin rypistellä paperia sen enempää ja näytti olevan erittäin kiinnostunut sormistani ja kynsieni jo lohkeileesta kynsilakasta. Ehkä voisin seuraavalla kerralla maalata niihin pienet Hollannin liput hänen mielikseen.

"Etkö voisi kysyä joltakulta niistä hulluista?" mies kysyi, mutta pudistin päätäni.

"Ystäviltänikö? Kysyin jo", vastasin hiukan välttelevästi, "Sipillä oli idea... mutta tarvitsen silti apua." Hän huokaisi taas. Luultavasti siksi, että nimi oli hänellekin tuttu.

"Kunhan et parita minua kenellekään idiootille...", hän mutisi hiukan synkästi enkä voinut muuta kuin naurahtaa sille. Nykäisin käteni hänen ottestaan ja taputin hänen hiuksiaan nopeasti.

"En tietenkään, Hollanti", vastasin hymyilleen, "tosin en siltikään ole varma, pidätkö ideasta. Voit heittää minua puukengällä sitten myöhemmin, okay?" Hän katsoi minua kysyvästi, mutta harkitsi hetken ennen kuin vastasi.

"Miksi sinä tarvitset apua, jos sinulla on jo id...", hän aloitti, mutta puhe katkesi kun kumarruin lähemmäs ja painoin huuleni pieneksi hetkeksi hänen huuliaan vasten. Sitten peräännyin nopeasti mahdollisen puukenkäkoston varalta ja ryntäsin koneelleni.

Odotettua puukenkää ei kuulunut, mutta Hollanti nousi ylös sohvalta ja käveli taakseni lukemaan tekstiä, jota kirjoitin. Olin jo tottunut siihen, että hän luki kaiken olkapääni ylitse, mutta tällä kertaa tunsin punastuvani ja ihan syystä.

"Hölmö", hän totesi oudon lempeällä sävyllä ja napautti puukengällä päälakeani, "menen tupakalle, moi."

"Moikka", vastasin ja tajusin vasta hänen mentyä, että yleensä hän tervehti ja hyvästeli aina hollanniksi, "Hollanti! kutsuitko sinä juuri min... Olkoon. Kysyn myöhemmin."

**********

"Postia? Saanko minä postia!" Sipi kysyi, kun joku vaivautui kertomaan asiasta hänelle, "missä se on?" Italia kallisti päätään ja mietit hetken, minne hän oli paketin jättänyt... Ai niin! Ulos oven ulkopuolelle.

Sipi huomautti italialaista siitä, ettei postin jättäminen ulos ollut kovin järkevää. Ei varsinkaan, jos sattuisi satamaan ja jos se posti myös unohdettaisiin samalla sinne, mutta Italia ei kuunnellut enää joten Sipi tyytyi vain hakemaan postinsa ulkoa.

Paljastui, ettei hän ollutkaan saannut vain kirjettä tai korttia vaan kokonaisen paketin, joka vielä tuntui oudon painavalta. Se oli liian painava että sitä olisi ollut mukava heiluttaa, jotta sisältö olisi ehkä paljastunut etukäteen, joten Sipi tyytyi vain aukaisemaan paketin.

"Perunoita!" hän hihkaisi kun sai kääreen avattua, "joku lähetti minulle perunoita... Perunoita!"

"Perunoita?" Italia, joka heilui lähistöllä, kysyi ja hiippaili lähemmäs.

"Jep, perunoita", Sipi vastasi ja kumosi koko paketin sisällön pöydälle, "odotas... Tämä tarkoittaa, että minä olin oikeassa~!" Italia näytti hämmentyneeltä ja hän oli muutenkin tipahtanut kärryiltä jo ajat sitten.

"Missä olit oikeassa, Si-neiti?" hän lopulta kysyi, mutta suomalainen vain heilautti kättään.

"Ei se ole tärkeää", hän vastasi, "paljon tärkeämpää on... Pystytkö tekemään näistä jotain, Ita?" Italia katsoi vuorotellen Sipiä ja vuorotellen perunakekoa ja sitten hän nyökkäsi hitaasti.

"Joo, perunapastaa!" hän ilmoitti iloisena. Sipi mietti hetken, mitä ihmettä perunapasta olisi, mutta sitten hän päätyi siihen tulokseen ettei hänen tarvinnut sitä miettiä.

"Hyvä, sillä mennään sitten", hän totesi.

"Soitan Saksalle, että hän voi tulla syömään myös", Italia sanoi pirteänä ja katosi johonkin. Sipi katseli saamiaan perunoita hetken ja sitten hän alkoi nauraa ääneen.


A/N: Hah! Minulla ei ollut yhtään mitään ideaa tähän ja Sipi sanoi VyraHollanti... Jeah... Tota... Minä pidän Alankomaista ^^''' (ei tartte pelätä mielenterveyteni vuoksi... tää luukku oli vitsi ;) Enkä näköjään osaa kirjoittaa omaa luonnettani... huoh. Antaa olla...

Sellaista tällä kertaa. Huomenna toivottavasti jotain järkevämpää. Tämän loppu oli lähinnä Sipille... Lupasin hänelle joskus perunoita, jos hän olisi oikeassa. Ole hyvä~

Kahdestoista joulukuuta~

“Vanya! Vanya!” Valko-Venäjä kiljui juostessaan portaat ylös. Hän tiesi hyvin, että hänen veljensä oli kotona ja oli vain ajan kysymys milloin naisvaltio löytäisi hänet. Talo oli kyllä suuri, mutta Valko-Venäjä osasi juosta nopeasti kunhan hän vain keräsi mekkonsa helmat käsiinsä ja keskittyi olennaiseen. Ukraina päätti vain odotella syrjemmässä sillä hän juurikaan välittänyt juoksemisesta rintojensa takia…

”Vanya!” nainen huusi ja pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan ikään kuin metsästäjä, joka tiesi saaliinsa piilottelevan jossain lähistöllä. Hän onnistui erottamaan pienen tutun ääneen ja syöksyi täysin varmana avaamaan yhden lukuisista käytävän ovista.

”Mene kotiin!’” Venäjä huudahti, kun Valko-Venäjä asteli suoraan häntä kohti päättäväinen ilme kasvoillaan eikä edes kuunnellut. Mies perääntyi samaan tahtiin kauemmas kunnes hänen selkänsä painautui vasten seinää ja kaikki pakoreitit olivat tukittu.

”Vanya”, Valko-Venäjä sanoi taas mutta tällä kertaa tyytyväisenä. Hän ei kuitenkaan hymyillyt ja silmien katse oli kova. Täysin huomaamattaan Venäjä alkoi vapista hiljaa.

”Kuules, Bela, mitä jos vain menisit kotiin ja pysyisit siellä…”, venäläinen ehdotti hiljaa, mutta vieläkään naisvaltion ilme ei muuttunut. Hän tosin pysähtyi, mikä oli jo sentään jotain. Venäjä ei kuitenkaan edes ehtinyt miettiä seuraavaa liikettään, kun naisvaltio kurottautui varpailleen ja painoi nopean suukon veljensä leualle kun ei ylemmäs ylettänyt. Sitten hän työnsi pienen kortin tämän käteen ja häipyi paikalta muina naisina jättäen hämmentyneen Venäjän miettimään asioita yksikseen.

Hitaasti Venäjä tajusi olevansa vieläkin elossa ja hän laski katseensa korttiin, jonka Valko-Venäjä oli hänelle työntänyt ja joka oli ikään kuin automaattisesti vain tarttunut hänen sormiinsa. Hän tuijotti hetken etuosaa, johon oli painettu jonkun taiteilijan näkemys Pakkasukosta ja hänen kolmen hevosen reestään, ja sitten hän käänsi kortin ympäri.

Hyvää joulua, Vanya!

Hän tunnisti kummankin siskonsa käsialan allekirjoituksista. Venäjä alkoi hymyillä, mutta eritavalla kuin yleensä. Paljon aidommin.

****

”Onnistuitko?” Ukraina kysyi, kun Valko-Venäjä käveli portaat alas huomattavasti rauhallisemmin ja naisellisemmin kuin oli kiivennyt ne ylös.

”Kyllä”, nainen vastasi, ”mutta Vanya näytti jostain syystä pelästyneeltä…” Ukraina yritti estää itseään naurahtamasta kun he kävelivät ovelle.

”Oliko sinulla veitsi kädessä?” hän kysyi viattomasti, mutta Valko-Venäjä pudisti päätään.

”Ei”, hän totesi ja mietti hetken, ”ehkä Vanya on voinut huonosti… Hän tarvitsee minua.” Nyt Ukrainan oli pakko naurahtaa, mutta onneksi hän sai peitettyä sen yskähdykseksi.

”Luultavasti, sisar”, hän totesi ja Valko-Venäjä nyökkäsi tyytyväisenä.

A/N: Menipä tässä pitkään ^^''
Yllätinkö? Kirjoitin Venäjästä ja hänen sisaristaan... Vanya on muuten jonkinlainen hellittelynimi Ivanille joten päädyin siihen että Valko-Venäjä käyttäisi sitä. Pakkasukko on slaavilainen vastine joulupukille (ja tiedän, että heidän joulunsa poikkeaa muutenkin, mutta oikaisin tätä hiukan...) Kolmen hevosen reki on oikealta nimeltään troikka, btw. Se on venäläinen tyyli ajaa hevosia ja olen huomannut että varsinkin valko-venäläisissä joulukorteissa on varsin usein juuri troikka.

Yhdestoista joulukuuta~

Lady Magyar on kirjautunut sisään.

GilBest! Unkari!

Lady Magyar Mene pois Gilbert, tämä on virallinen chatti-palsta.

GilBest! Ei täällä ole muita kuin mahtava minä!

Lady Magyar >.< Japani lupasi tulla paikalle…

GilBest! Miksi 0_o

Lady Magyar Meillä on… bisneksiä.

GilBest! Ja, whatever.

GilBest! Unkariiii~ Laita kamera päälle :’D

Lady Magyar En varmasti.

Lady Magyar Eikä sinunkaan kamera toimi.

Lady Magyar koska liiskasin sen paistinpannulla viimeksi, kun keksit typeriä asioita.

GilBest! Auts…

GilBest! Oli se sen arvoista.

Lady Magyar *sigh* varmasti juu.  

GilBest! Myönsit! Edes Unkari ei voi olla taipumatta minun mahtavuuteni edessä!

Lady Magyar Kiillotin juuri paistinpannuni~

GilBest! …Hullu nainen…

Lady Magyar ^^

Lady Magyar Muuten Gil, oliko sinulla jotain asiaa? Et yleensä rohkene tulla keskustelemaan kanssani.

GilBest! Rohkene!? Minä en pelkää sinua, Unkari!

Lady Magyar Hah ha hah xD

GilBest! Unkari…

GilBest! Mahtava minä olen huomannut muutamia asioita…

Lady Magyar Hetkinen… Gil, mitä ihmettä?

GilBest! Anna minun puhua loppuun -.-’

GilBest! Siis… sen viimeisimmän kokouksen jälkeen minulla on ollut kumma olo.

Lady Magyar En ihmettele. Sinua ei edes ollut kutsuttu sinne.

GilBest! Unkari! Minä en tiedä kenelle muulle puhuisin! Länsi huokailee Italian perään, Itävalta on snobi ja Francis ja Tonia ovat kumpikin kadonneet D:

Lady Magyar Kadonneet…?

Lady Magyar Odota! Nyt minä tajusin sen! Sinäkin tahdot suukon~

GilBest! Mitä… Kyllä! Ei! En tahdo… Olen liian mahtava niille…

Lady Magyar Voi, Gil, olisit heti sanonut xD

Lady Magyar *kiss* xoxo

GilBest! …

Lady Magyar Oh! Minun pitää mennä. Heippa, Gil.

Lady Magyar on offline

GilBest! Älä!

GilBest! Pahus…

GilBest! …Kiitos, Unkari…

GilBest! on offline.

Lady Magyar on kirjautunut sisään.

Lady Magyar Ole hyvä, Gil~ ;D

Lady Magyar on offline.  

A/N: Mä tahdoin vähän erilaista ^^' ja koska Unkari on jo yhden suukon saanut, Preussi sai sitten nyt häneltä.
Olin mielestäni niin ovela noiden käyttäjä nimien kanssa =p Magyar (unk.) = unkarilainen.

Kymmenes joulukuuta~

”Puola…”, Liettua kutsui, mutta toinen valtio ei huomioinut häntä. Puolalainen vain istui keskellä lattiaa ja touhusi jotain keskittyneenä pidellen pientä peiliä toisessa kädessään.

”Ei nyt, Liet. Tämä on tärkeää, niiku”, Puola mumisi takaisin ja poimi muutaman lattialla lojuvista putkiloista. Hän tarkasteli niitä hetken arvioiden ja valitsi sitten yhden antaen loppujen pudota takaisin lattialle kaikkien muitten putkiloiden ja pienien putelien joukkoon. Liettua seurasi puolalaista hetken miettien pitäisikö hänen vain lähteä pois, mutta lopulta uteliaisuus voitti.

”Mitä sinä teet?” hän kysyi.

”Jotain tällaista niinku tosi tärkeää”, Puola vastasi selventämättä kuitenkaan tilannetta lainkaan. Liettua ymmärsi kaiken vasta, kun valtio kääntyi vilkaisemaan häntä ja liettualainen tajusi, mitä ne kaikki pienet putkilot Puolan huoneen lattialla olivat.

”Um…”, Liettua aloitti hämmentyneenä, mutta Puola keskeytti hänet.

”Sopiiko niiku tämä väri yhtään?” hän kysyi ja mutristi huuliaan hiukan kuin korostaakseen huulipunan sävyä.

”Tuota… Se on ihan nätti…”, Liettua vastasi edelleen täysin ulkona tilanteesta. Hän ei sitten koskaan tottuisi kaikkiin Puolan tapoihin.

”Kiva”, puolalainen totesi iloisesti ja kiskaisi jostain pienen arkin paperia, ”niiku, viimeinen testi!” Hän painoi huulensa valkeaa pintaa vasten ja piti niitä siinä hetken ollakseen varma, että huulipunasta jäi jälki. Sitten hän tarkasteli tulosta hetken pää kallellaan ennen kuin tuhahti pettyneenä ja rutisti paperin nakaten sen samalla menemään. Liettua huomasi vasta nyt, että huoneen nurkassa oli jo kiitettävän kokoinen keko hylättyjä paperinpaloja.

”Mitä sinä teet?” Liettua kysyi tuntien itsensä typeräksi kysyessään täsmälleen samaa asiaa jo toisen kerran viiden minuutin sisään, mutta Puolan kanssa ekstra kysymykset olivat arkipäivää.

”Yritän niiku löytää sellaisen, mistä jäisi täydellinen jälki”, puolalainen selitti valikoiden taas huulipunaa, ”mutta nämä kaikki on niiku tosi huonoja!” Puola murjotti hetken, mutta sitten hän vilkaisi yhä ovella seisovaa Liettuaa ja hänen katseensa kirkastui ennen kuin liettualainen ehti edes sanoa mitään. Nopeasti Puola nappasi yhden huulipunistaan sipaisten sitä huuliinsa ja sitten hän nousi lattialta ja lähes loikkasi Liettuan luo.

”Puol…”, Liettua aloitti, mutta Puola kietoi käsivartensa hänen kaulalleen ja painoi huulensa hänen poskeaan vasten tuhlaamatta lainkaan aikaa kysymyksille. Sitten hän perääntyi hiukan ja hihkaisi riemastuneena nähtyään tuloksen.

”Se on niiku täydellinen! Vihdoin!” puolalainen huudahti ja työnsi Liettuan käteen peilin, ”katso!” Liettua totteli ja huomaisi, että hänen poskelleen oli jäänyt huulipunan jälki Puolan toimesta. Täydellinen huulten kuva.

”Joo…”, Liettua vastasi hukaten täysin kaikki sanansa ja alkaen jostain syystä punastua, mutta Puola ei välittänyt. Hän vain hyppäsi taas liettualaisen kaulaan ja hoki kuinka Liettua oli niin ihana auttaessaan häntä tämän suuren ongelman kanssa.

A/N: LietPolia, eiku PolLiet ^^
Mulla meni pitkä hetki kun, mietin miten ihmeessä Liettua saisi suukon, mutta sitten huomasin pöydällä huulipunan ja sen vieressä oli kuin jonain merkkinä Suomi-Puola seuran esite, jonka sain vuosi sitten markkinoilta... Että sellaista tällä kertaa =D

Yhdeksäs joulukuuta~

”Sinun on parasta tehdä se hyvin”, Englanti mumisi, kun hänen ranskalainen kutsumaton ja ehdottomasti ei tervetullut vieraansa oli asettunut täysin luontevasti hänen keittiöönsä.

”Oui, mon chéri”, Ranska vastasi sujuvasti ja tutki miettien Englannin jääkaapin sisältöä, ”mikä onnekas sattuma, että tulin juuri sopivasti estämään sinun itsemurhasi…” Toinen valtio mulkaisi häntä äkäisesti. Ensinnäkin hän ei uskonut sattumaan, Ranskalla oli ollut tullessaan kokinhattu ja essu mukana. Ja siinä essussa oli teksti ”suutele kokkia”, mikä ei tosiaankaan herättänyt Englannille hyviä ajatuksia. Ja toiseksi…

”En minä yrittänyt murhata ketään. Minä olin tekemässä ruokaa!” hän ärähti. Ranska, joka oli jo päättänyt mitä tekisi ja nosteli juuri tarvittavia aineksia pöydälle, pysähtyi hetkeksi ja loi merkitsevän katseen englantilaiseen.

”Se on sama asia”, hän totesi, ”mon chéri, anna minun tehdä sinulle ruokaa ja nauti elämästä.” Englanti mulkoili vielä hetken, mutta antoi sitten periksi sille houkutukselle että saisi olla erossa keittiöstä. Hän alkoi oikeastaan olla kyllästynyt siihen, että joka ainoa kerta kun hän teki ruokaa, joku naapureista soitti palokunnan paikalle.

”Tee sitten”, hän mutisi, muttei lähtenyt mihinkään. Sen sijaan hän istui alas keittiönpöydän ääreen vahtimaan, ettei Ranska tekisi mitään ylimääräistä, kuten laittaisi liikaa mausteita tai tuhoaisi hänen keittiötään tai jotain. Jostain syystä vahtiminen tuntui huvittavan ranskalaista ja tämä naureskeli itsekseen valmistellessaan ruokaa.

”Lopeta tuo…”, Englanti murahti saaden Ranskan vain nauramaan enemmän.

”Mitä jos laulaisin?” hän kysyi ja aloitti sitten jäämättä odottamaan vastausta, ”tiens, bonjour, salut, dis-moi comment tu vas. Depuis le temps que l'on ne s'est pas vus. Tu sais, crois-moi je ne t'attendais plus~”

”Kiduta vielä lisää…”, Englanti murahti ja käänsi itsepintaisesti katseensa ikkunaan, kun Ranska jatkoi laulamista hyräilemällä laulun melodiaa. Hän ei olisi missään nimessä myöntänyt tunteneensa kyseistä kappaletta eikä sitä, että myös hän osasi laulaa sen. Hän mielellään myös piti tämän salassa varsinkin eräältä ranskalaiselta.

Ranska hyräili tyytyväisenä koko kappaleen ja hänen kätensä loihtivat nopeasti ja tottuneesti ruokaa, jonka herkullinen tuoksu täytti pian keittiön. Hiljakseen Englanti lopetti ikkunan keskittyneen tuijottamisen ja nousi kattaakseen pöydän valmiiksi. Hän jopa heltyi sen verran, että otti lautasen myös ranskalaiselle.

”Voilá, se on valmis”, Ranska ilmoitti ja käännähti ympäri silmäilemään Englannin kattausta, ”hienoa, mon chéri, mutta kynttilä puuttuu…” Englanti kohotti toista kulmaansa ja tuhahti.

”Älä innostu”, hän tokaisi eikä tehnyt elettäkään etsiäkseen ranskalaisen toivomaa kynttilää. Ranska mutristi huuliaan pettyneenä, mutta keksi kuitenkin pian jotain muuta.

”Angleterre, ennen kuin syömme…”, hän aloitti sillä tietyllä äänensävyllä ja osoitti sitten essuaan, kun Englanti vilkaisi häntä kysyvästi.

”Et ole tosissasi”, englantilainen vastasi vakavalla sävyllä, muttei saanut ranskalaisen hymyä hyytymään.

”On tämä ennenkin toiminut”, Ranska muistutti tyytyväisenä ja Englanti tuhahti. Hän tuijotti toista vielä hetken, mutta astui sitten lähemmäs nostaen toisen kätensä ranskalaisen niskalle. Hän melkein tukisti miehen hiuksia painaessaan heidän huulensa yhteen, mutta Ranska ei välittänyt siitä vastatessaan suudelmaan ja yrittäen saada mahdollisimman paljon irti harvoin toistuvasta tilanteesta. Englanti kuitenkin keskeytti pian kuten aina ja vetäytyi kauemmas näyttäen Ranskan mielestä suloisen hämmentyneeltä ja äkäiseltä.

”Sen ruuan on paras olla hyvää…”, Englanti mumisi.

”Oui, oui”, Ranska vastasi naurahtaen ja valmistautui esittelemään keittotaitojensa aikaansaannokset englantilaiselleen.

A/N: Jotain outoa tässä taas oli...
Eli vuorossa oli FrUK ja kuten aina minun frukien kanssa, tämäkin on Muuttikselle~
Ranskan hyräilemä kappale: www.youtube.com/watch?v=3GRaJvvC_5o
Minusta on hauska kuvitella hänet laulamaan tuota, mutta en ole ennen tainnut saada tilaisuutta kirjoittaa sitä ^^

Kahdeksas joulukuuta~

”Islanti ei voi hyvin”, Norja lopulta myönsi, ”mutta hän on jo parempi. Muutaman päivän päästä hän voi tulla jo pois sängystä.” Loput kolme Pohjoismaata nyökkäsivät lähes yhteistuumin. Heillä olisi pitänyt olla tänään oma kokoontuminen, mutta sekä Norja että Islanti olivat jääneet pois. Viiden hengen porukassa kahden poissaolo oli jo huolestuttavaa. Varsinkin kun Norjan olisi pitänyt olla kokouksen isäntämaa tällä kertaa. Pienen mietinnän jälkeen Ruotsi, Suomi ja Tanska olivat kaikki päättäneet suunnata norjalaisen kotiin tarkistamaan tilanteen, joten nyt he seisoivat kynnyksellä ja kuuntelivat Norjaa.

”En ehtinyt soittaa”, norjalainen totesi, kun hiljaisuus kasvoi.

”Ei se mit…”, Suomi aloitti, mutta Tanska tunki hänen ohitseen sisälle ennen kuin kukaan ehti estää.

”Minä menen katsomaan häntä!” mies julisti ja ryntäsi pirteänä itsenään suoraan huoneeseen. Norja mutisi jotain äkäistä, mutta astui sitten syrjemmälle ja viitasi loputkin valtioista sisälle.

”Tulkaa sitten tekin”, hän sanoi.

Tanska oli ehtinyt jo löytää sopivanpaikan itselleen Islannin sängynlaidalla ja selitti juuri jotain suureen ääneen valtiolle, joka näytti yllättävän terveeltä ollakseen sänkypotilas. Ehkä hänen ihonsa oli hieman liian kalpea ja hän näytti väsyneeltä, mutta ei hän ainakaan puolikuollut ollut.

”Ole hiljaa”, Norja komensi Tanskaa istuutuessaan Islannin toiselle puolelle.

”Minä vain piristän häntä”, tanskalainen ilmoitti ja vilkaisi sitten taas islantilaista, ”onko hän ollut ylisuojelevainen koko ajan?” Norjan mulkaisu tuntui jäädyttävän huoneen, mutta kaikkien yllätykseksi Islanti naurahti.

”Melkein”, hän vastasi, ”Nore ei päästä minua ulos täältä ja olen syönyt keittoa jo vuoden edestä…”

”Aww… Hän pitää huolta, Norge osaa pitää huolta…”, Tanska höpötti aivan kuin puhuisi yhtäkkiä lapselle. Islanti kohotti toista kulmaansa, Norja pyöräytti silmiään ja Tino yritti parhaansa mukaan olla naurahtamatta.

”Juu…”, Islanti vastasi yhä hämillään. Tanska nojautui hieman lähemmäs välittämättä muista.

”Sanopas”, hän aloitti ja näytti hetken hyvin harkitsevalta, ”kun olet sairas, tekeekö Norja kaikkensa saadakseen sinut kuntoon?”

”Tietenkin, idiootti”, Norja tokaisi väliin.

”Juu…”, Islanti sanoi taas ja Tanska virnisti. Jokin asetus Norjan mielessä meni hälytystilaan ja hän nousi ylös tuoliltaan.

”Danmark, minä varoitan sin…”, hän aloitti, mutta liian myöhään. Tanska kumartui nopeasti ja painoi huulensa suoraan Islannin huulille. Sitten hän myös perääntyi nopeasti jättäen islantilaisen täysin hämmentyneeksi ja juoksi ulos huoneesta erittäin vihainen norjalainen perässään.

”Mitä hem…”, Islanti aloitti ja pyyhki suutaan hihaansa. Tino ei voinut enää estää itseään vaan nauroi ääneen. Hän joutui ottamaan tukea Ruotsista, jottei olisi suorastaan romahtanut lattialle sen takia.

”Anteeksi…”, hän sai lopulta soperrettua väliin, kun Islanti oli jo hetken tuijottanut häntä.

”Fin, hakisitko minulle vettä?” islantilainen kysyi ja suomalainen nyökkäsi yrittäen pitää pokkansa kävellessään keittiöön.

Muutamaa päivää myöhemmin

”Is, onko Tanska päässyt jo sairaalasta?” Suomi kysyi, kun islantilainen saapui paikalle. Hänelle vastattiin päänpudistuksella.

”Ei, mutta Norja on siellä hänen kanssaan”, Islanti totesi.

”Miksi hän muuten meni tekemään niin?” Suomi kysyi uteliaisuuttaan, ”hän tietää hyvin, ettei Norja pidä siitä.” Islanti kohotti olkiaan. Hän oli jo täysin toipunut tanskalaisen tempauksesta.

”Ilmeisesti Danmörk halusi sairastua”, hän selitti, ”ja sitten Nore olisi pitänyt hänestä huolta, koska hänellä olisi ollut sama tauti kuin minullakin.” Suomi mietti hetken ja pudisti sitten päätään idean älyttömyydelle.

”Toisinaan en ymmärrä hänen ajatustenkulkua…”, hän mutisi.

”En minäkään”, Islanti myönsi, ”mutta Nore on siellä hänen seuranaan, joten kai se sitten toimi.” Suomi nyökkäsi, muttei siltikään kyennyt löytämään tanskalaisen tempauksesta mitään järkevää.  

A/N: Anteeksianteeksianteeksi.... Mä sain nyt tehtyä vain yhden luukun D= Mutta mulla on pari raapaletta, joten laitan ne Finiin ja sehän on sillä sujut? (uskaltakaakin sanoa vastaan...)
Tämä on varmasti tähän mennässä älyttömin luukku... Jospa en edes yritä selittää ^^''

Btw...

Tänään ei tule luukkua, sori.

Käytin sekä eilisen, sekä toissa päivän että päivän ennen toista päivää saadakseni itsenäisyyspäivä-fikin valmiiksi, joten ei jäännyt enää aikaa tehdä luukkua. Eilisenkin saitte vain siksi, että se oli kirjoitettu valmiiksi jo aiemmin...
Huomenna sitten ehkä toivon mukaan kaksi tarinaa. Ainakin voin yrittää, mutta mulla on tänään muutamia muita asioita hoidettava, joten en ole varma ehdinkö. Eilen pidin loman enkä tehnyt mitään, joten senkin takia.

Tällainen ilmoitus ihan vain siksi, että jos täällä nyt joku sattui odottamaan.

Bye~

p.s. Lohdutukseksi voin laittaa Kaunottareen uuden luvun illalla~

Kuudes joulukuuta~

”België?” Hollanti kutsui siskoaan ja pudisti sitten päätään, kun naista ei siltikään kuulunut eikä näkynyt, ”België! Meidän täytyy lähteä nyt, jos tahdot juhlia!” Yläkerrasta kuului muutama kopsahdus, joten mies päätteli belgialaisen saaneen ainakin korkokengät jalkaansa, mutta mitään muuta ääntä ei kuulunut. Hollanti päätti, että olisi parempi pysyä rauhallisena ja olla ryntäämättä Belgian luo raahaamaan nainen ulos. Viimeksi, kun hän oli tehnyt sen, hän oli päätynyt poliisilaitokselle selittämään, miksi hän harhaili puolikunnossa moottoritiellä ja miksi hänellä ei ollut mitään muistikuvaa sinne päätymisestä. Hän oli ollut myös Belgian vihatuin mies seuraavan puolivuotisen.

Joten oikeastaan heillä ei edes ollut kiire. Sinterklaas odottaisi kyllä, Belgia olisi paljon iloisempi saadessaan valmistautua rauhassa ja Hollanti voisi odotellessa vaikka ratkoa ristikoita. Kaikki oli siis hyvin. Paitsi, että olohuoneen pöydällä lojuvat lehdet olivat kaikki ranskaksi. Belgia teki tämän varmasti tahallaan.

”Vielä hetki!” nainen huusi jostain. Hollanti oli löytänyt mukavan kohdan sohvalta ja selaili televisioiden kanavia jalkapallon toivossa. Puku, johon Belgia oli pakottanut hänet pukeutumaan, rypistyi hieman mutta hän ei välittänyt siitä. Hänen sisarensa se tässä oli päättänyt juhlia hiukan paremmin ja ottaa hänet mukaan. Sen verran Hollanti oli kuitenkin saanut sananvaltaa, että hänen solmionsa oli tuttu ja turvallinen oranssi.   

”Joo, joo…”, Hollanti mumisi löytäessään lupaavan kanavan.

Hetken päästä Belgia asteli portaat alas kevyen kopinan saattelemana ja olohuoneeseen tulvahti kevyt hajuveden tuoksu hänen mukanaan.

”Neder, tahdotko lähteä vai jäätkö tänne katsomaan televisiota?” belgialainen kysyi hiukan huvittuneena ja Hollanti oli jo sanomassa jotain normaalia sekä sisarellisen sarkasmista, mutta hän keskeytti sen aikeen kääntäessään päätään.

Belgia oli jäänyt seisomaan paria porrasta ylemmäs, mikä antoi Hollannille loistavan tilaisuuden nähdä kokonaisuudessaan naisen asuvalinta. Punainen mekko oli yksinkertainen, mutta juuri sopivan istuva ja antoi vain enemmän arvoa belgialaisen luonnostaa hyville puolille. Hän oli kuitenkin päätynyt ottamaan mukaan kuultavan mustan huivin ja myös hänen sirot korkokenkänsä olivat mustat. Normaalisti nauhalla sidotut hiukset pysyivät nyt paikallaan kapealla kultavanteella ja jollain keinolla Belgia oli saanut ne aivan kuin hohtamaan.

”Mitä? Onko jokin huonosti? Sopiiko tämä?” Belgia kysyi, kun Hollanti oli hetken tuijottanut häntä. Mies napsautti television kiinni ja nousi ylös sohvalta.

”Se on hyvä”, Hollanti vastasi, ”minulla tulee kiireinen ilta pitää kaikki yli-innokkaat ihailijat kaukana sinusta.” Belgia naurahti hiljaa ja astahti viimeiset portaat alas.

”Mennäänkö sitten? Yli-innokkaat ihailijani ovat varmasti kyllästyneet jo odottamaan”, hän totesi leikillä, mutta Hollanti tarttui hänen käteensä ennen kuin nainen ehti kävellä hänen ohitseen. Belgia pysähtyi ja vilkaisi veljeään kysyvästi , mutta Hollanti vain taivutti päätään kumarrukseen ja painoi huulensa naisen sormille.

”Sallinette arvon lady”, hän sanoi, ”että saatan teidät juhliin?” Belgialla meni hetki muistaa oikea vastaus, siitä oli jo niin kauan kun kukaan oli suudellut hänen kättään.

”Ilo on minun, arvon herra”, hän lopulta vastasi hymyillen ja taivutti polvensa pieneen niiaukseen. Hollanti tarjosi hänelle käsivarttaan ja he poistuivat Belgian pienestä kodista aivan kuin olivat tehneet joskus lähtiessään ulos kartanoista tai linnoista.

”Minä olin tosissani niistä yli-innokkaista ihailijoista”, Hollanti totesi ja Belgia naurahti hiljaa painautuessaan lähemmäs veljeään.

”Tietenkin, Neder”, hän vastasi ja kurottautui painamaa suukon miehen poskelle, ”minulla ei ole mitään hätää, kun sinä olet lähettyvillä.”

A/N: Hollannissa ja Belgiassa (ja jossain muuallakin) juhlitaan Sinterklaasia (= pyhää Nikolausta) kuudes joulukuuta. Varsinkin Belgiassa se on hyvä syys pitää juhlat (kaikki siellä on hyvä syy pitää juhlat...) Ajattelin antaa tämän luukun nyt heille, sillä Tino on jo kiireinen Finin puolella olevassa fikissä ;)

Viides joulukuuta~

  

Latvia ei ymmärtänyt, miten ja millä perusteella hänet oli julistettu lapsenvahdiksi. Vielä hämmentyneempi hän oli tajuttuaan jääneensä kahden Liechtensteinin kanssa eikä lähistöllä ollut edes yhtä ainoata mikrovaltiota vahdittavaksi. Latvia ei ollut täysin varma, miten suhtautua asiaan. Lattialla hameenhelmat siististi laskostettuina istuva naisvaltio oli kuitenkin loppujen lopuksi saman ikäinen kuin hänkin. Ainakin lähes, Latvia ei ollut varma eikä hän ollut koskaan kysynyt keneltäkään.

Oikeastaan latvialainen alkoi epäillä, että muut valtiot olivat vain päätyneet siihen tulokseen, että Liechtenstein kaipasi seuraa ja ymmärrettävästi Sveitsi ei hyväksynyt siihen tehtävään ketä tahansa, joten kaikki muut olivat sitten päättäneet sopivasti lykätä Latvian tähän väliin. Ei sillä, että valtiota se häiritsi, mutta hän tunsi itsensä hermostuneeksi ollessaan kaksi jonkun kanssa jota hän ei edes tuntenut kunnolla.

Liechtenstein piirsi jotain paperille, mutta keskeytti huomatessaan, ettei toinen valtio liikahtanut tai edes sanonut mitään. Seisoi vain nurkassa ja näytti hermostuneelta.

”Tule toki tänne”, Liechtenstein kutsui ja taputti lattiaa vieressään, ”saat piirtää kanssani jos tahdot.” Latvia epäröi hetken. Ei heidän ikäisensä kai enää harrastaneet piirtämistä? Mutta ehkä naiset pitivät sellaisesta ja mitä Latvia muutakaan tekisi? Joten hän käveli lähemmäs Liechtensteinin hymyn rohkaisemana ja istuutui alas samalla kun nainen työnsi hänelle kynän ja pinkan paperia. Hetken Latvia vain tuijotti tyhjää arkkia kunnes jokin hahmotelma alkoi muodostua hänen mieleensä. Ei hän harrastanut piirtämistä, mutta hän oli tottunut siihen vahtiessaan mikrovaltioita.

Hän keskittyi työhönsä yllättävän hyvin eikä huomannut kuinka Liechtenstein lopetti piirtämisen ja kurottautui lähemmäs nähdäkseen hänen työnsä. Latvia havahtui vasta, kun sai viimeisen piirron pienen paperi prinsessansa mekosta valmiiksi.

”Li… Liech…”, hän sopersi pelästyneenä tajuttuaan kuinka lähelle toinen valtio oli tullut. Liechtenstein perääntyi hieman ja näytti nolostuneelta.

”Anteeksi… ”, hän mutisi, ”mutta se on niin suloinen. Saanko…?” Latvia nyökkäsi ja Liechtenstein poimi paperin sormiinsa tuijottaen sitä pitkään.

”Se on niin kaunis”, nainen henkäisi ja kuljetti sormeaan pitkin paperi prinsessan pitkiä hiuksia. Latvia punastui hieman, mutta yritti peitellä sen huonolla menestyksellä.

”Sa…Saat pitää sen”, hän lupasi ja Liechtenstein lahjoitti hänelle riemastuneen hymyn.

”Todellako?” hän kysyi ja mietti sitten hetken, ”minun täytyy sitten antaa jotain sinulle. Odota hetki.” Liechtenstein selaili piirustuspapereitaan ja poimi sitten joukosta yhden. Hetken hän tuijotti sitä arvioiden, mutta nyökkäsi sitten ja painoi paperin hetkeksi huuliaan vasten ennen kuin ojensi sen yhä hämmentyneelle Latvialle.  

Liechtenstein nousi ylös viedäkseen saamansa lahjan pöydälle turvaan ja sillä välin Latvia tuijotti paperia, johon oli piirretty pieni pupun kuva. Sen toinen korva oli liian iso ja muutenkin näytti siltä, ettei Liechtenstein ollut ollut aivan varma, millaisen tahtoisi siitä tehdä, mutta se ei ollut se syy miksi Latvia alkoi punastua. Syy oli se, että Liechtenstein, suloinen ja kaunis Liechtenstein oli antanut hänelle suudelman. Paperin välityksellä ehkä, mutta kuitenkin.

Latvia asetteli piirustuksen huolella vierelleen ja kumartui sitten jälleen tyhjän paperin ääreen. Hänen pitäisi tehdä pieni paperi prinssi pienen paperi prinsessan seuraksi, jottei kukaan olisi yksinäinen Liechtensteinin yöpöydällä.  

A/N: Mä kysyi Sipiltä hahmon ja hän tietenkin antoi taas sen vaikeimman...
Anyway, mä elän siinä käsityksessä, että Latvia ja Liechtenstein ovat kumpikin hiukan nuorempia, vähän kuin Seychellit ja Islanti myös, mutta Heta-wiki ei tietenkään toiminut niin en päässyt tarkistamaan tätä juttua ^^'' Ja Latvia on mikrovaltioiden vaki-lastenvahti...
Mä olisin oikeastaan halunnut hiukan actionia tähän luukkuu, koska pari seuraavaakin tulee olemaan fluffusia, mutta se actioni jää sitten myöhemmäksi.