Kahdeskymmenestoinen joulukuuta~

”Ei tuota”, Tino kielsi lyhyesti, ”se on aivan liian pieni ja tuo latva on vino.” Ruotsi alkoi tottelevaisesti katsella muita kuusia, mutta suomalainen oli jo löytänyt suosikkinsa ja tarpoi kovaa vauhtia sitä kohti. He olivat keskellä metsää, sillä perinteiden vuoksi he hakivat joulukuusen aina kahdestaan, mutta he eivät myöskään olleet onnistuneet toistaiseksi löytämään sellaista, joka kelpaisi kummallekin. Kuten joka vuosi, Suomi ja Ruotsi päätyivät viettämään koko päivänvalon etsien kuusta ja he kulkivat yhä syvemmälle metsään. Tosin he eivät olleet siitä kovin huolissaan. Kaikki muutaman kilometrin säteellä oli Tinon maata, joten eksymisestä ei ollut pelkoa.  

”Liian harva”, ruotsalainen mutisi ja osoitti kolmatta kuusta vielä hiukan kauempana, ”tuo on parempi.” Tino seurasi hänen katsettaan, mutta hyväksynnän sijaan hän tuhahti.

”Siinähän on ruskeita neulasia! Ne tipahtavat pois ennen kuin ehdimme edes kotiin asti”, hän totesi ja he kumpikin jatkoivat hiljaa sen oikean etsimistä. Lunta ei onneksi ollut paljon, joten kulkeminen oli helppoa eikä kylmäkään juuri pelottanut. Ainoa huoli oli, että aurinko alkaisi laskea ennen kuin kuusi olisi löydetty, mutta onneksi muutaman minuutin kuluttua suomalainen iski silmänsä täydelliseen yksilöön. Se oli juuri sellainen, jonka nähdessään hän tiesi että se tulisi koristamaan hänen olohuonettaan. Suomi viittoi Ruotsin luokseen ja osoitti valitsemaansa puuta leveästi hymyillen. Ruotsalainen tarkasteli sitä hetken harkiten, mutta nyökkäsi sitten.

”Se kelpaa”, hän mutisi vaikka Tino olikin jo siepannut pienen kirveen häneltä ja lähtenyt kaatamaan puutaan. Juuri kun suomalainen oli kumartumassa alas, lumipallo tömähti vasten hänen niskaansa ja hän värähti kun kylmä lumi kosketti hänen paljasta ihoaan.

”Ruotsi…”, hän sanoi vilkaistessaan toista valtiota kohti, ”älä viitsi nyt. Minulla on puu kaadettavana.” Ruotsalaisen ilme oli häkeltynyt ja hän katsoi hitaasti ympärilleen.

”En se ollut minä…”, hän viimein mutisi ja Tino kohotti toista kulmaansa.

”Me olemme keskellä metsää, mistä se lumipallo sitten tuli?” hän kysyi ja hänen yllätyksekseen Ruotsi kohautti olkiaan.

”Tonttu?” hän ehdotti ja Tinoa alkoi tosiaan miettiä, mitä ihmettä Ruotsi oli juonut. Yleensä ruotsalainen suhtautui vakavasti asioihin, mutta Suomi päätti antaa asian olla ja hän kumartui taas alas päästäkseen katkaisemaan kuusen aivan juuresta. Hän sai lyötyä pari lyöntiä, kun toinen lumipallo osui hänen selkäänsä.

”Ruotsi! Mitä ihm…”, Tino aloitti, mutta keskeytti nähdessään miehen ilmeen. Ruotsi oli täysin häkeltynyt ja hän näytti epätoivoiselta ja syylliseltä samaan aikaan yrittäessään nähdä ympärille, jos jossain olisikin joku kolmas ihminen piilossa. Kaikesta vakavuudesta huolimatta tilanne näytti huvittavalta ja Suomi yritti estää itseään hymyilemästä liian leveästi.

”Minä…”, Ruotsi aloitti, mutta sillä hetkellä jostain sivummalta puun takaa lensi lumipallo, joka osui täsmällisesti ruotsalaismiehen olkapäähän. Hän perääntyi muutaman askeleen ja ennen kuin Tino tai hän itse ehti sanoa mitään, sivummalta lensi uusi ammus osuen suoraan Ruotsin ylläpuolella olevan kuusen oksille. Koska oksat sattuivat pitelemään täyttä lumikuormaa, löysi ruotsalainen itsensä maasta istumasta ja yltä päältä kylmän lumen peitossa.

Tino ehti kuulla hiljaisen naurahduksen, joka oli tarpeeksi kertomaan kuka oli liittynyt kolmantena pyöränä heidän kuusenhakureissulleen. Suomalainen otti vauhtia ja syöksyi puiden taakse, mutta Aksel oli ottanut jo jalat alleen.

”Aksel!” Tino huusi, mutta mies pysähtyi vain sen verran että sai vilkutettua hänelle.

”Moi moi, kultaseni!” hän vastasi ja katosi sitten metsikköön nauraen silti koko ajan. Tino katsoi hänen peräänsä ja pudisti sitten päätään kuitenkin hymyillen samalla. Hänen kaksoisolennollaan tuntui riittävän outoja luonteenpiirteitä vaikka muille jakaa.

”Se oli tonttu”, Tino totesi palatessaan takaisin. Ruotsi oli jo päässyt ylös maasta, mutta hän näytti varovaiselta ja hänellä oli kumma ilme kasvoillaan. Yhdistettynä lumiseen yllätyshyökkäykseen ja heidän kuusen hakemiseensa se näytti suoraan sanottuna vain huvittavalta. Tino nauroi hiljaa auttaessaan Ruotsi pudistelemaan lunta vaatteistaan ja hiuksiltaan.

”Minä luulin, että emme ole Norjassa…”, Ruotsi mutisi ja Tino hymähti hiljaa. Hän ei välittänyt esitellä Akselia maailmalle, joten jos ruotsalainen nielisi tonttu-selityksen, se olisi vain hyvä.

”Norja ei ole ainut, jolla on outoja seuralaisia”, suomalainen totesi hyväntuulisesti ja Ruotsi loi häneen jälleen kumman katseen. Suomi yritti vain hymyillä uskottavasti ja hän kurottautui hetkeksi varpailleen saadakseen painettua omat huulensa ruotsalaisen aavistuksen kylmettyneitä huulia vasten. Suudelma tuntui vievän Ruotsin ajatukset jonnekin aivan muualle ja hetki piteni hieman enemmän kuin Tino oli tarkoittanut. Lopulta hänen oli lopettava ihan vain sen takia, että kuusi ei kaatanut itse itseään.

****

”Hei, kultaseni”, Aksel aloitti. Hän oli ilmestynyt Tinon asunnolle noin puolituntia sen jälkeen kun Ruotsi oli lähtenyt takaisin kotiinsa tullakseen takaisin joulupäiväksi muiden Pohjoismaiden kanssa. Tinolla oli vahva epäilys, että Aksel oli odottanut ulkopuolella. Senkin vuoksi, että mies oli nähtävästi päättänyt juoda kaiken kahvin talosta.

”Niin?” Tino kysyi, ”ja mikä se lumipallo juttu oli olevinaan? Nyt Ruotsi luulee, että suomalaiset metsät vilisevät tonttuja.” Aksel pyöräytti silmiään ja kulautti jälleen yhden kupillisen kahvia kurkkuunsa.

”Se oli hauskaa”, hän selitti, ”näitkö sen ilmeen? Hah ha!” Tino yritti, mutta hän ei saanut pidettyä ilmettään kurissa enää vaan hän päätyi nauramaan hetken yhtä aikaa Akselin kanssa.

”Oli se…”, Tino mumisi, kun hän sai viimein itsensä taas hallintaan, ”mitä muuten olit sanomassa ensin?” Aksel mietti hetken ja sitten hän napsautti sormiaan.

”Sinun pitää lopettaa hänen suutelemisensa, kultaseni”, hän sanoi ja jatkoi, kun Tino katsoi häntä kysyvästi, ”Oikeasti! Tai sitten varoitat minua ennen kuin hän tulee tänne… Minusta ei muutenkaan ole hauskaa olla sinä, mutta suuteleminen on jo liikaa.” Tino tuijotti häntä hetken.

”Ruotsi… Suuteli sinua?” hän kysyi hitaasti ja Aksel nyökkäsi näyttäen hyvin harmistuneelta.

”Eilen, kun hän tuli ja luuli minua sinuksi”, hän mutisi vastaukseksi, ”lopeta tuo nauraminen!” Tino melkein makasi pöydän päällä yrittäen saada jälleen kerran nauruaan kuriin. Tällä kertaa se olikin huomattavasti vaikeampaa.

”Se tämänpäiväinen oli siis kostoa”, Tino totesi rauhoituttuaan hieman, ”mitä sinä sitten teit? Ja miten sinä edes törmäsit häneen?!” Aksel loi häneen hiukan äkäisen katseen ja selvästi toivoi, että ei olisi edes maininnut asiasta.

”Sanotaan vaikka, että olin liian kiireinen tarkkaillakseni sinua kultaseni, että olisin huomannut hänet”, mies lopulta mutisi hyvin nopeasti, ”ja, jos sinua oikeasti kiinnostaa, minä huusin hänelle ja sanoin että hänen pitäisi hankkia uudet lasit jos hän ei edes erota kahta suomalaista toisistaan.”

”Ruotsi-parka…”, Tino mumisi jostain nauramisensa lomasta.

”Hei! Minä olin uhri!” Aksel huudahti, mutta Tino vain huitoi kättään vastaukseksi pystymättä enää sanomaan mitään.  

A/N: Tässä on jotain, mikä ei iskenyt muhun... Aivan kuin jokin tyylissä ei ihan istunut. No, anyway, koska kalenterissa pitää olla SuFiniä enkä tahtonut jättää Akselia ulkopuolelle... Tota... Te luitte sen just ^^'''
En ehtinyt eilen kirjottaa, joten leikitään että se on kahdeskymmenes toinen nyt.

Aksel stalkkeroi Tinoa, yeah~